Istuin junan ravintolavaunussa palatessani sairaalasta. Mieleeni nousivat lukuisat aikaisemmat matkat Jyväskylän ja Tampereen välillä. Alkuaikojen työvuosina työmatkoja oli Helsinkiin päin, myöhemmin sieltä Jyväskylään. Monasti oli raskaita päiviä ja palatessa väsymys painoi. Pää oli varsinkin yhteen aikaan (vaihdevuosien alkaessa) niin tukossa palavereissa kertyneistä asioista, että unohdin tavaroita junaan. Opettelin silloin laskemaan "kollit", koska yksi tuppasi unohtumaan, jos kassien määrä oli matkan aikana lisääntynyt.Varmaan en enää jaksaisi sellaisia päiviä ollenkaan. Ne ovat historiaa.
Silti oli hyvälläkin tavalla nostalginen olo. Tuttu matka, kauniit maisemat, joita katselin jo opiskeluaikana Jyväskylään kulkiessani, elämäntäyteiset vuodet. Katselin muita matkustajia, joista osa ilmeisesti työkavereita. He jakoivat keskenään matkaa ja yhteisiä työasioita, yksi selvitti koulutuspäiviään. Sellaisesta nousee kaipaus mieleen. Hyvien työkaverien menetys on menetys, samoin yhteisten työprojektien menetys. Ainakin nainen tarvitsee muita naisia puhekaveriksi ja vähän muitakin asioita mietittäväksi kuin oma arki.
Veljen tila oli vakaa ja tulehdusarvot saatu laskemaan, mutta happilaitteesta ei ole päästy irti. Veli oli siirretty rauhallisempaan huoneeseen. Hän iloitsi siitä, että näki ulos kolmen viikon jälkeen. Näkyi kirkas taivas ja puita. Sairaalapastori tuli samaan aikaan. Olipa hyvä, että olin pyytänyt häntä, koska veljelle hänen käyntinsä näyttävät olevan todella tärkeä tuki. "Huomenna", hän kuiskasi, kun pappi sanoi tulevansa uudelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti