Pariinkin kertaan olen hiihdellyt veljen suksilla lapsuuskotimme lähistöllä käydessäni lämmittämässä tupaa. Sairaalassa edelleen makaava veljeni on tehnyt klapeja ladot täyteen. Hiihtely kotikylän pelloilla tuo lapsuuden mieleen, silloinhan oltiin aina suksilla. Nyt yksi kelkanura vei järven jäälle. Latuja ei ollut, mutta kelkanjälkiä pitkin pääsin kiertelemään tuttuja rantoja.
Toisessa päässä järveä on pieni saari, johon liittyy yksi parhaita lapsuusmuistojani. Kerran hienona kesäsunnuntaina isä lainasi naapurin veneen, omaa meillä ei ollut, ja souti saareen. Mukana oli pari muutakin lasta, sisareni ainakin. Muistan, kuinka jännittävää oli, kun saari lähestyi. Pääsimme sinne juoksentelemaan ja tutkimaan kiviä, koloja ja puiden alustoja. Isä myhäili touhuillemme.
Tämä ainutkertainen retki isän kanssa jätti mieleeni ainaisen saari- kaipuun. Se johti siihen, että muutama kymmenen vuotta myöhemmin ostimme mieheni kanssa pienen saaren toiselta paikkakunnalta. Saari on minulle vieläkin jotain salaperäistä, ainutlaatuista, läheistä, hauskaa.
Tuvan ikkunasta, pieneltä mäeltä, avautuu toista kilometriä peltoaukeata etelään kauempana olevia taloja kohti. Sen aukeaman yli mentiin joskus hankikeleillä potkukelkalla kouluun, se oli hauskaa. Nyt istun tyhjässä tuvassa keinutuolissa kahvikupin kanssa ja katson sitä peltoaukeaa. Sen verran minusta pitää ihmisellä olla avaruutta edessään, se tuntuu hyvältä, sitä haen muualtakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti