keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Havahtumista

Kun kuljimme hissille sairaalan osastolta, sanoi mieheni: Päätetään olla visertävän iloisia jokaisesta terveestä päivästä. Niinpä.

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Sairaudesta


Joskus minulle tulee ajatus, että pitäisikö luovuttaa. Vaikea on sanoa, mitä se tarkoittaa. Ehkä lakata tekemästä mitään, mitä ei ole pakko tehdä. Vetäytyä koloonsa. Outo ajatus, kun en paljon  mitään teekään.Ehkä pinnistelen kuitenkin monenkin asian rajoilla, yritän säilyttää ihmisiä, terveyttä, itsetuntoa, nuorekkuutta, asioita.

Tätä ajatusta seuraa ajatus sairaudesta. Jos luovutan, teenkö tilaa sairaudelle, päästänkö jotain sisään tai jotain piilevää irti. Nyt olen tietääkseni aivan terve.

Kuulin taas äkkisairastumisista; haimasyövästä, aivoinfarktista, aivoverenvuodosta. Stressiinhän sairaudet liitetään, ei stressin puutteeseen. Tyhjyyteen ihminen uskoakseni sairastuu. Jos luovuttaa, onko se stressistä irti päästämistä vai tyhjyyteen putoamista?

Urheilullinen veljeni on alkanut puhua elämänsä tyhjyydestä ja yksinäisyydestä ennen onnettomuutta. Hän on  nöyrän kiitollinen kaikesta hoidosta ja huomiosta, mitä hän nyt sairaalassa saa. Yli seitsemänkymmentä eri ihmistä on käynyt häntä siellä tapaamassa. Hän uskoo, että Jumalalla on tässä jokin tarkoitus.

torstai 19. huhtikuuta 2012

Vierailulla

Pitkästä aikaa olen istunut seminaarissa ja kuunnellut luentoja perhetutkimuksesta. Minut pyysi mukaan opisto, jossa olen ollut vähän ideoimassa vanhemmuuden tukemisen projektia. Lähdin, kun muutenkin olin tulossa Jyväskylään nuoremman lapsenlapsen seitsenvuotissynttäreille.

Kuultiin ansiokas luento lapsiperheiden hyvinvointitekijöistä. Pari yksityiskohtaa siitä: Yhdessäolo on lapselle tärkeintä. Perheen yhteinen ateria on tutkimusten perusteella paras suojatekijä. Suomessa  vain noin 60 % perheistä syö yhdessä vähintään viisi kertaa viikossa. Tieto siitä, että on joku jolta saa apua, suojelee lapsiperhettä  jatkuvan arkistressin pahoilta haitoilta. Siinä on isovanhemmilla tärkeä tehtävä.

Jotenkin yksinkertaistavilta tuntuivat laajat luennot suhteellisen köyhyyden sekä tukitoimien supistusten ikäänkuin automaattisista vaikutuksista 90-luvun laman jälkeen. Tietoja esitettiin ilman mitään vertailuja aikaisempiin vuosikymmeniin, ikäänkuin olettaen että ne olisivat olleet ongelmatonta kulta-aikaa palvelujen runsaudessa. Nyt sai sen kuvan, että jos lapsi ei saa kaikkea mitä muutkin, hän on subjektiivisesti köyhä ja syrjäytymisvaarassa. 
Lapsiperheiden kotipalvelujen palauttaminen voisi uskoakseni oikeasti tukea perheiden arkea. Ne jäivät vain erityisperheiden avuksi, kun yksinäisten vanhusten määrä lisääntyi voimakkaasti ja kotipalvelu joutui keskittymään heihin. Vieläkin tapaan ihmisiä, jotka muistelevat lämmöllä kodinhoitajatätiäni, joka tuli viikoksikin perheeseen, kun äiti oli sairaana tai synnyttämässä tai oli muu erityistilanne Ennen oli varaa pitää ensisynnyttäjää lepäämässä sairaalassa kymmenen päivää ja muita viikko. 

Aika oudolta tuntui yhtäkkiä osallistua tällaiseen seminaariin, vaikka aiheet ovat tuttuja ja ajatuksia virittäviäkin. On kuin olisin vierailulla entisessä elämässäni, niin olen tällaisesta irtautunut. Huomenna puhutaan muun muassa iäkkäiden ihmisten eriarvoisuudesta. Se saattaa tuntua ajankohtaisemmalta. Ainoa kirja, jonka ostin, oli Ilkka Haarnin "Kolmas elämä, aktiiviset eläkeikäiset kaupungissa". Tähän on siis tultu!

Mies on ollut melkein viikon Saksassa vanhojen ystäviensä kanssa. Herrat ovat kiertäneet tiettyjä kohteita ja pitäneet toisilleen luentoja historiasta ja filosofeista ja hienoa on kuulemma ollut. Iloitsen, että hän saa olla inspiroivassa seurassa. Hän kyllä yritti esittää lähtöä tehdessään, että lähtisi mieluummin minun kanssani matkalle! Kehoitin nauttimaan seurasta.




sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Erilainen konsertti

Hämmästyttävän suuria voivat olla uskontoryhmien väliset kulttuurierot!  Jäyhät pohjalaiset ihmisetkin toimivat aivan eri tavoin eri kirkkokunnissa.
Menin eilisiltana kulttuuritalon auditorioon Vapaakirkon järjestämään ilmaiseen konserttiin. Nuori mies kätteli aulassa iloisesti. Sali oli täynnä väkeä.
Orkesterin lisäksi lavalle tuli neljä mieslaulajaa. Aulassa vastaanottanut mies, arvatenkin paikalliskirkon pastori, pyysi aluksi konsertille siunausta.  Heti ensimmäisen laulun kajahtaessa kansa hämmästyksekseni yhtyi lauluun, ylistyslaulun sanat tulivat taululle. Välillä sanottiin, että nyt solistit laulavat yksin tai että kertosäkeissä saa laulaa. Miehet lauloivat hienosti gospellauluja, pärjäisivät tangomarkkinoillakin. Joka esitykselle taputettiin. Juontamisen tyyli oli vapaa ja välitön, välillä sai nauraakin.

Tunnelma oli todella erilainen kuin luterilaisen kirkon arvokkaissa konserteissa, joissa usein käyn. Siellä taputetaan vasta konsertin päätyttyä, jos taputetaan ollenkaan, ja sitten poistutaan äänettömästi ovista ulos, nyökätään jos näkyy tuttuja. Parhaiden konserttien kiittämiseen  seurakunnassamme on kyllä hieno oma tapa: seisaaltaan laulettu Herraa hyvää kiittäkää. Siinä on pohjalainen tunteenilmaisu syvimmillään.

Erilaisuus nousi huippuunsa, kun kävi ilmi, että tämä konsertti oli samalla rukouskokous. Musiikin tehtävä oli palvella sitä tarkoitusta. Yksi laulajapastoreista piti väkevän puheen ohi kulkemisista. Minulle nousi siinä mieleen, että en ole ymmärtänyt veljeni elämäntilannetta ennen tapaturmaa enkä ole ollut hänelle avuksi. Sitä en ymmärrä, miksi tämäkin pastori puhui huutamalla. Samaan ongelmaan olen törmännyt ennenkin. Ymmärrän kyllä, että ihmisten tunteita pitääkin koettaa liikauttaa lukoistaan, mutta minut huutaminen kyllä lukitsee. Puheen jälkeen ihmisiä kutsuttiin eteen rukoilemaan ja moni menikin. Vieressäni istunut pariskunta palasi kasvot loistaen ja rouva sanoi kipeän selkänsä tuntuvan paremmalta. Niin minä sitten kerroin heille veljeni selästä ja he rukoilivat yhteisvoimin siinä penkissä hänen puolestaan ja vähän minunkin. Tiedän, että monet luterilaiset kammoavat tällaista ihmisten kohtaamista, mutta minulle jäi  levollinen olo.
.

maanantai 9. huhtikuuta 2012

Pääsiäismuistoja

Hiihtelin aamun kirkkaudessa torpan lähipelloilla. Täällä on vielä ohut lumi ja hankikeli. Suihkun jälkeen on hyvä olo. Lapsuusaikana oli mielestäni usein hyviä hankikelejä. Potkukelkalla päästeltiin peltoaukeata kouluun aamupakkasessa. Se antoi vapauden tunnun. Takaisin piti sitten tulla tietä pitkin, kun hanki oli pehmennyt.

Lapsuusajan pääsiäiset nousevat näin vanhan mieleen. Pääsiäisen alla meillä lapsilla oli kova tohina "pääsiäisvalakian" kokoamiseksi. Etelä-Pohjanmaalla ei tunnettu juhannuskokkoja, vaan pääsiäiskokko. Oksia ja kiellettyjä katajanvarsiakin katkoimme, että saimme jonkinlaisen kokon pystyyn lähipellon lumelle.
Pitkänperjantain jumalanpalveluksesta jäi mieleen hartaan liikuttava muisto "Oi rakkain Jeesukseni"-virrestä. Tunsin suurta sääliä Jeesusta kohtaan. Vanhan puukirkon alttaritaulussa olivat naiset suremassa ristin juurella. Sitäkin katselin hartaana. Myöhemmin tämä lapsuuskirkkoni on palanut.
Pääsiäislauantai oli se innostuksen päivä, jolloin illan hämärtyessä  sytytimme oman "valakiamme" ja näimme monia muitakin sytytettävän  peltoaukean laidoilla. Se oli pääsiäisajan kohokohta. Jossakin olivat aikuisetkin olleet rakentamassa isompaa kokkoa. Vähän vanhempana sitten tyttöjen kanssa kuljettiin lauantai-iltana edestakaisin kylänraittia ja odoteltiin naapurikylien poikien mopojen pärinää.
 Jonain lapsuuden  pääsisaamuna koetin tuvan portailta katsoa riihen taakse metsänrantaan, tanssiiko se aurinko nousetessaan, kuten olin kuullut, mutta enpä sellaista havainnut. Olin vähän pettynyt. Pääsiäinen oli ohi.

Perheajan pääsiäispyhät kuluivat yleensä vieraiden emännöimisessä. Mieleeni jäi eräs kerta, jolloin vieraat olivat lähteneet toisen pääsiäispäivän aamuna ja ehdin Kokemäen kirkkoon. Kirkkoherra puhui Emmauksen tien tapahtumista ja minulle tuli Pääsiäinen. 

sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Harmaata ja kirkasta

Pääsiäispäivät ovat kirkkaita täällä syrjäkylän metsien lumikatveessa, mutta mieleni on harmaankirjava. Yritin tehdä jotain uutta, mutta en onnistunut. "Tyhjän saa pyytämättäkin" ja muuta vastaavaa apeutta tulee mieleen. Samalla nousevat mieleen vanhat pettymykset. Nyt ne pitää  taas tasoitella. Onhan sekin elämää, että yrittää, vaikka ei onnistu. Sen sulattelu on tyhjyyttä parempaa.

Kiirastorstai-iltana istuin tuvassa ja näin jotain vilkahdusta vasemmassa silmäkulmassa. Kuuhan se siellä kurkisti ison kuusen yläkolmanneksen rajalta. Aivan täysikuu sieltä lipui esiin, pilkahteli aikansa pilvien välistä, kunnes peittyi lumipilven peittoon. Seuraavana iltana toistui sama, mutta nyt alempana, kuusen alakolmanneksen rajalta. Kuu kulki oikealle metsänrajaa pitkin. Taivas oli kirkas ja kuuta olisi voinut seurata koko yön tuvan eri ikkunoista. Ystäväni kuu, se ilahdutti sydäntäni.

....
Ilahduttivat kyllä ystävien yhteydenototkin. Sai vähän valittaa ja sehän aina auttaa.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Tuokioita

Tuli kutsu syntymäpäiville Helsinkiin. Upean ihmisen upea juhla meren loisteessa. Oli muutamia ystävien tapaamisia ja joku yllättävän tuntuinen kohtaaminenkin. Illan kuluessa katseeni hakeutui tuon tuostakin pimenevälle merelle ja  kohoavan puolikuun taivaalle, minulla kun aina luonto voittaa.

Ennen juhlaa satuin Kampin talossa mineraalimeikkien esittelyyn ja päätin istuutua tuoliin, aikaa kun oli sopivasti. Kaksikymmentäviisivuotias puhelias poika Montenegrosta pyöritteli poskiini ikääntyvän ihon voidetta, töpötteli meikkipuuteria pisamien peitoksi, laittoi  pehmein värein silmämeikkiä, poskipunaa ja huulikiiltoa  ja väitti  minun nuorentuneen kymmenen vuotta tai viisi ainakin. Muuten on kuulemma ikäisekseni hyvä iho, mutta silmien seudulle voisin ottaa vähän Botoxia. Olipa hauskaa. Ostin virkistyksen kunniaksi purkin sitä kallista luonnonmukaista voidetta. Vakiomerkkini on kyllä edelleen Nivea Soft, ruokakaupasta.

Tänään Palmusunnuntain aamuna kävelin hotellista entiseen kotikirkkoon. Alttaritaulun takia nimesin sen vieraantuneissa tunnoissani joskus kuolleen Kristuksen kirkoksi. Nyt kuitenkin polvistuin taulun juurelle, onhan  kuoleman vaihe pääsiäiskertomuksen olennainen osa. Sellaista läsnäolon tuntua kuin koin äskettäin Itkumuurilla ei varmaan voi kokea missään muualla, vaikka olisi kysymys vain eläytymiskyvystä.
Pappi kertoi, että vesivahingon takia ei voida järjestää Kryptassa kirkkokahveja. -Aprillia, hän sanoi ja kirkkoväki taputti.

Paluumatkalla kirkosta pistäydyin Ateneumissa katsomassa Carl Larssonin maalauksia. Hämmästyin, että suurin osa niistä on vesiväritöitä. Löysin senkin pöytäkuvan, jonka julistejäljennös on aina ollut mieheni lapsuuskodin keittiön seinällä ruokapöydän takana. Siellä se on edelleenkin, tyhjillään olevassa hajoavassa talossa.

Junassa köröttely voi olla meditatiivista ja rauhoittavaa, nyt ei vain ollut aivan sopiva vire ja kävi aika vähän pitkäksi. Miehelläkään ei ollut töitä mukana matkaa nopeuttamassa. Koetin kyyristellä kahta puolen aivastelevien ihmisten pisaroinnin alla.

Paluumatkalla kävimme veljen luona, joka on siirretty neurologian kuntoutusosastolle. Oikean käden puristusvoima on ahkeralla harjoittelulla tehostunut huomattavasti. Hän oli myös ollut ehtoolliskirkossa sairaalan kappelissa pyörätuolinsa avulla.

Viimeinen etappi oli kotikirkon omaperäinen sukutarina - kansanmusiikki-ilta. Lahjakas monologiluomus, mutta lopussa musiikki ei mielestäni  saatellut tekstiä harmooniseen päätöstunnelmaan, kuten olisi voinut odottaa.

Reissussa taisi sairastelu unohtua. Joskus oireisiin ikäänkuin takertuu.