Erilainen konsertti

Hämmästyttävän suuria voivat olla uskontoryhmien väliset kulttuurierot!  Jäyhät pohjalaiset ihmisetkin toimivat aivan eri tavoin eri kirkkokunnissa.
Menin eilisiltana kulttuuritalon auditorioon Vapaakirkon järjestämään ilmaiseen konserttiin. Nuori mies kätteli aulassa iloisesti. Sali oli täynnä väkeä.
Orkesterin lisäksi lavalle tuli neljä mieslaulajaa. Aulassa vastaanottanut mies, arvatenkin paikalliskirkon pastori, pyysi aluksi konsertille siunausta.  Heti ensimmäisen laulun kajahtaessa kansa hämmästyksekseni yhtyi lauluun, ylistyslaulun sanat tulivat taululle. Välillä sanottiin, että nyt solistit laulavat yksin tai että kertosäkeissä saa laulaa. Miehet lauloivat hienosti gospellauluja, pärjäisivät tangomarkkinoillakin. Joka esitykselle taputettiin. Juontamisen tyyli oli vapaa ja välitön, välillä sai nauraakin.

Tunnelma oli todella erilainen kuin luterilaisen kirkon arvokkaissa konserteissa, joissa usein käyn. Siellä taputetaan vasta konsertin päätyttyä, jos taputetaan ollenkaan, ja sitten poistutaan äänettömästi ovista ulos, nyökätään jos näkyy tuttuja. Parhaiden konserttien kiittämiseen  seurakunnassamme on kyllä hieno oma tapa: seisaaltaan laulettu Herraa hyvää kiittäkää. Siinä on pohjalainen tunteenilmaisu syvimmillään.

Erilaisuus nousi huippuunsa, kun kävi ilmi, että tämä konsertti oli samalla rukouskokous. Musiikin tehtävä oli palvella sitä tarkoitusta. Yksi laulajapastoreista piti väkevän puheen ohi kulkemisista. Minulle nousi siinä mieleen, että en ole ymmärtänyt veljeni elämäntilannetta ennen tapaturmaa enkä ole ollut hänelle avuksi. Sitä en ymmärrä, miksi tämäkin pastori puhui huutamalla. Samaan ongelmaan olen törmännyt ennenkin. Ymmärrän kyllä, että ihmisten tunteita pitääkin koettaa liikauttaa lukoistaan, mutta minut huutaminen kyllä lukitsee. Puheen jälkeen ihmisiä kutsuttiin eteen rukoilemaan ja moni menikin. Vieressäni istunut pariskunta palasi kasvot loistaen ja rouva sanoi kipeän selkänsä tuntuvan paremmalta. Niin minä sitten kerroin heille veljeni selästä ja he rukoilivat yhteisvoimin siinä penkissä hänen puolestaan ja vähän minunkin. Tiedän, että monet luterilaiset kammoavat tällaista ihmisten kohtaamista, mutta minulle jäi  levollinen olo.
.