Perusturvan etsintää

Edelleen joudun ponnistelemaan pelon tunteen voittamiseksi. Perusturvallisuus on horjahtanut. Pelko kiertää sisuksissa, tekee ajoittain pahoinvoivan olon. Asustamme Torpalla saadaksemme paikan mielissämme ennalleen. Tarkemmin sanoen minun mielessäni. Mies ei ole asiasta moksiskaan, päivittelee minun lukitsemisoperaatioitani. Pahin hetki on illalla, kun sammuttaa valot ja käy nukkumaan. Seuraako joku valojamme? Täytyy vakuuttaa itselleen, että ei siellä ketään ole. Ei saa päästää mielikuvitusta valloilleen. Kädet ristiin kuin lapsena: siunaa itsesi. Olen nukkunut nyt monta yötä aivan hyvin. Muistikin alkaa toimia. En olisi uskonut, että tämä näin paljon minuun nappaa. Vanhetessa kai tulee herkemmäksi.
Se surettaa, että pelko on tarttunut kyläläisiin. Tässä kylässä ei ole ennen tapahtunut tällaista. Yksinasuva ei uskalla olla kotonaan yötä, toisella on sängyn vieressä kättä pidempää, monessa talossa palaa uusia valoja poissa ollessa, johonkin on asennettu hälyttimet. Meillä on ilmeisesti käyty iltapäivällä. Ehkä se lievittää muidenkin yöpelkoja.
Useampi ohikulkija on nähnyt valkoisen auton pihassamme, mutta arvelleet asialliseksi päivävieraaksi. Näin asiallinen se oli.

Toistaitoista

Ikävästä yllätyksestä on kulunut kaksi ja puoli viikkoa. Vaikutukset tuntuvat edelleen. Viime yönä nukuin ensi kertaa aika hyvin. Edellisyönä piti valppaana se, että tuleeko kännykkään viestiä murtohälyttimestä. Toistaitoinen olo jatkuu ja pieniä kömmähdyksiä sattuu edelleen. Esimerkiksi helppo sudoku ei tahdo onnistua, teen turhia virheitä. Laitan samoja numeroita ruudukkoon, vaikka kuinka koetan keskittyä. Onneksi en aja autoa.
Ei tästä enää huvita jatkuvasti puhua, mutta vakuutusyhtiön korvaushakemusten täyttö nosti taas asiaa esiin.
Tämä on avannut omakohtaisesti turvattomuuden maailmaa. Se on ollut olemassa ennenkin, mutta mitään ei oikein tajua, ennenkuin itse kokee. Liioitellakaan ei pidä, vaan pyrkiä tasapainoon. Enemmän kuin ennen ajattelen uutisia kuunnellessani, että miten ne ihmiset osaavat elää, nukkua ja toimia Gazassa, Israelissa ja muissa maailman pysyvissä kriisipaikoissa, puhumattakaan vainon ja kidutuksen maista. Tyttöjen ja naisten sorron dokumentit ovat tuntuneet aina järkyttäviltä. Meidän oravanpesämmekin murtuilee.Toivottomuuden maat tuottavat rikollisuutta, joka pääsee nykyään leviämään helposti.
Onneksi saan odottaa iltaa ja tyttären perheen tuloa!

Mikä estäisi?

"Siedätyshoito" jatkuu, olemme Torpalla edelleen. Yö meni jo aika hyvin, väsyttikin tietysti.Tuntuu myös siltä, ettei tätä tupaa voisi nyt jättää yksin. Minua ei tunnu juurikaan haittaavan se, että täällä on käyty ja kaikkeen koskettu. Se voi liittyä siihen piirteeseen, että kaikissa paikoissamme ovat sukulaiset, ystävät ja sukulaisten ystävät saaneet majailla ilman läsnäoloamme. Tavara ei ole vahvasti osa meitä. Se mistä jäi pelko, on että osumme kutsumattomien vieraiden kanssa paikalle yhtä aikaa.

Tämän lajin "harrastusta" tuntuu olevan menossa paljon.(Vältän oikeita sanoja googlen takia.) Lähes kaikki, kenen kanssa olemme puhuneet, tietävät kertoa monta ja monenmuotoista rinnastettavaa tapausta. Myös puheluita samantapaisista kokemuksista on tullut. Samanlaista menettelyä kuin tässä meillä ei kuitenkaan ole tullut tietoon, ei myöskään asian tutkijalle. Naapurit siellä ja täällä ovat perustaneet seurantarinkejä. Lehtiin menee näköjään vain pieni osa, tämäkään ei ole ollut.

Lähistön asumattomissa taloissa ei ole käyty. Olisiko siis parempi että talo näyttäisikin hylätyltä ja asumattomalta silloin kun siellä ei olla? Sellaisiinhan ei jätetä mitään arvokasta. Me olemme yrittäneet jättää asutun näköiseksi. Alan yrittäjiä on monenlaisia, on kerran ohi kulkevia ja pitempään tarkkailevia. Riskit ovat siis erilaisia.

Neljältä on jo melkein pimeää. Kohta olemme täysin mustan pimeän sylissä. Pitää käydä sytyttämässä pihavalo ja ikkunaan lampukko. Nyt suljen myös ikkunaverhot, ennen en niin pitänyt täällä siitä väliä. Maa talon ympärillä lepää märkänä, pellot leikattuina, metsä kohisee tuulessa, pilvet painavat. Valon pilkahduksen pimeään saa vain itse sytyttämällä.

Kaikkea tätä voi katsoa myös ulkoa vierain silmin.

Lepohetki

Nyt on Torppamme "miinoitettu". Pillit ulisevat ja viestit lähtevät, jos täällä väärään aikaan joku liikkuu. Talo on siivottu ja suurin osa rikotuista tavaroista ja paikoista on korjattu, osaksi itse, osaksi ammattivoimin. On siinä aikaa kulunut. Vanha punttikello ja keinutuoli odottavat vielä ratkaisua. Olo alkaa olla entisensä, mutta ei aivan sama varmaan koskaan. Viime yönä mietin kyllä pari tuntia strategioita, että mitä tekisin siinä tapauksessa, että pihaan tulisi yöllä joku tai jos... Eihän tämä juuri mitään ole verrattuna siihen, että asuisi toistuvien maanjäristysten tai tulvien tai jonain päivänä putoavan hautavajoaman alueella tai jatkuvan sodan ja väkivallan keskellä. Miljoonat tai miljardit ihmiset elävät elämänsä sellaisilla paikoilla.

Lasiseinät

Kansalaisopiston kirjoituskurssilla piti eilen kirjoittaa runo. En ole runoja lainkaan harrastanut. Aiheena oli "kiinalainen omakuva", itseä piti kuvata rakennuksena. Säpsähdellen vietetyn yön jälkeen kirjoitin:

Olen kuin lasiseinäinen huone,
kasvihuone vanhoista ikkunoista.
Säröjä jokaisessa, kaksi rikki,
lyöty nyrkillä läpi.
Joka askeleella rasahtaa lasi,
sormessa kirvelee haava.
Kun yö pimenee
voi piilosta tulla paha
ja rikkoa lisää.

Pelkoa luo se, että tutkijan mielestä tämä operaatio oli poikkeava, että siihen on jokin erityissyy. Sitä syytä mietin yölläkin, mutta en keksi mitään.
En arvannut vuosi sitten, että tähän mattoon tulee näin rumia raitoja.

Pelon voittaminen

Tämä on minulle uusi kokemus; pelon voittaminen. Olen jo pienenä ollut aika rohkea, kuten naapurintyttö todistaa. Kuinka paneutua nukkumaan ja uskoa, että on turvallista mennä uneen, jos samaan aikaan voi kuulla mielessään ikkunalasin helinän? On vakuuteltava itselleen, ettei nyt tule ketään kutsumatonta. Jotenkin pitää säilyttää sisäinen rauha. Pidin valoja tuvassa läpi yön. Nukuin enemmän kuin valvoin. Väsymyskin ottaa jo osansa. Miehellä ei ollut mitään ongelmia, nukkui kuin lapsi. Huomenna tulee hälytinten myyjä käymään. Pitää kai uskoa, että maailma on muuttunut näillä meidänkin nurkillamme. Olin vuonna 1979 Amerikan sukulaisten luona. Puhelin pirisi vähän väliä, mutta mitään ei kuulunut. "Ne tarkistavat, ollaanko talossa kotona", sanoi emäntämme. Hälyttimiä laitettiin päälle ja pois. Hän oli jotenkin siihen uhkaan jo tottunut. Pahuutta on aina ollut ja omassa maassakin riittää rikollisia, mutta avautuneet rajat antavat koville ammattilaisille laajat läänit. Niissä piireissä on väkeä, joiden empatiakyky ei ole päässyt koskaan kehittymään. Laivoissa ja teillä kulkee väkeä, jotka elävät aivan eri sääntöjen ja sisältöjen maailmoissa kuin mihin itse on kasvanut. He kulkevat syrjäkylien pimeän hiljaisuuden keskellä uinuviin taloihinkin. En olisi välttämättä tätä aikaa halunnut kokea.

Yön turva

Poistin blogista kaksi edellistä kirjoitusta. Tuntui ikävältä, että tietyt tapahtumaamme liittyvät googlen hakusanat toivat aina tähän "mummolaan". Halusin suojata edes tätä pientä sivua, joka usein on kertonut Torppamme elämästä. Jollain kurssilla piti valita turvapaikka ja sitoa siihen sisäisen levon mielikuvat. Minulla se paikka oli tietysti Torpan tuvassa. Missähän se nyt olisi? Viime yön nukuin hyvin pojan asunnossa Helsingissä, kolmen lukon takana kuudennessa kerroksessa. Ensin pihaportti, sitten alaovi ja lopuksi asunnon ovi. Parikymmentä vuotta sitten olin työmatkalla Pariisissa. Yövyin järjestäjän vierasasunnossa. Minua neuvottiin lukitsemaan huolella takanani kaikki viisi lukkoa, joiden takana vasta oli turvassa. Tämmöistäkö turvattomuutta täällä on, ihmettelin. Olen pelännyt enemmän tulipaloa kuin muita vaaroja. Olen halunnut asua maantasalla, koska siitä pääsee pelastautumaan. Nyt olikin turvallista olla kuudennessa kerroksessa.

(Matkan aihe oli entisen työpaikkani historiajuhla, oikein hyvä tilaisuus. Vähän outo tunne on olla historiaa, mutta hyvä että jotain jälkeä työstä on löytynyt. Kävin illalla myös Musiikkitalon konsertissa ja tänään Kiasmassa. Muuten hauskaa, mutta suotta hienostelin panemalla matkalle jalkaani ohutpohjaiset nilkkurit, joihin omat erikoispohjalliseni eivät mahtuneet. Jalkapohjat särkivät kaiken aikaa. Oli helpotus ottaa junassa heti kengät pois ja vetää villasukat jalkaan.)