Viime viikolla, 16.1, tuli vuosi kuluneeksi veljen onnettomuudesta. Silloin oli hengenmeno lähellä ja taistelu elämästä alkukuukausina kova. Voi varmaan sanoa, että tilanne on nyt vakiintunut. Hän saa monenlaisia apuja ja työnjakokin toimii. Kutsua kuntoutusjaksolle ei vain ole kuulunut. Soitin kuntoutusosaston osastonhoitajalle, koetin puhua. Muutoksia veljen tilassa ei ole "kotiutuksen" jälkeen juuri tapahtunut. Oheisvaivatkin jatkuvat, kuten ontelohaava. Kai veli on jotenkin tottunut riippuvaiseen elämäänsä ja osaa hyvin myös pyytää apua. Hyvä itsetunto on kantanut. Ystävät eivät ole hylänneet. Saa nähdä, miten käy vahingonkorvausanomuksen kanssa.
-Elän toivossa, hän sanoi. Se tarkoittaa kävelemistä. Toivo ylläpitää mielialaa. Kun nyt edes se haava paranisi ja hän pääsisi saunaan ja uimaan, on minun toivoetappini. Ja että tottumus auttaisi todellisuuden hyväksymistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti