keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Senioriklubissa

Kansalaisopiston senioripiirissä puhuttiin eilen oman kaupungin sloganista ja toiminnasta. Tuli oikein vilkas ja virkistävä  keskustelu ja ilmeni erilaisia mielipiteitäkin. Yleensä ehdottamamme aiheet ovat enemmän itseen ja ikään liittyviä. Hauska oli puhua yleisistäkin asioista, joihin meillä kaikilla oli kantoja ja olisi ehdotuksiakin, jos niitä jossain tarvittaisiin. Tuli jotenkin mieleen työelämän ajat. Silloin piti aina aamulla panna omat asiat sivuun ja keskittyä muiden tai muihin asioihin. Se oli joskus ihan helpotuskin. Nyt mieli keskittyy liiaksi itseen tai aivan lähipiiriin.

lauantai 25. tammikuuta 2014

Pakkasen sisässä

Tulimme Jyväskylään. Pakkanen pitää sisällä, tehdään vain välttämätön sukellus ulkoilmaan. Olo on kuin kuutiossa, akvaariossa jonka ulkopuolella hyytävä viima vinkuu. Mies opettelee eläkkeellä oloa, päivittelee laiskuutta. Sanoo veljelleen puhelimessa: on kuin aina sunnuntai-iltapäivä. Selaa nettiä ja tekee ristikoita koko päivän. Laittaa taaskin saunan päälle. Minä luen, mitä vain kerrostalon kierrätyshyllystä löytyy. Jos ei olisi lukemista, miten tässä oltaisiin?
Tänään pakkanen on laskenut. Lapsenlapset tulevat yökylään. Lähden kauppaan.

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Hyvä hetki

 Mies lähtee kokoukseen, kaartaa autolla maantietä kohti. Istun tuvan keinutuoliin, katson huurteista näkymää. Hyvä olo täyttää mielen. Tästä haaveilin Aslak-kurssilla; että olisi aikaa istua rauhassa ja katsella eikä olisi väsynyt. Tämä ei ole tullut itsestään. On pitänyt keskustella monesta asiasta itsensä kanssa, hyväksyä elämän kulun vaiheet.

Kuinka minulla on näin hyvä olo? Täällähän on taas enkeleitä, kutsumatta tulleita, tajuan. Onko heillä viesti, sanansaattajilla?


tiistai 21. tammikuuta 2014

Onko unelmia?


Onko ikäihmisellä unelmia vai kuljemmeko selkä edellä? Taakse on mukava katsella, jos siellä on monenlaista kiinnostavaa tai ainakin itselle tärkeätä. Usein sanotaan, että ihmisellä pitää olla edessään unelmia, joita pyrkii toteuttamaan. Mitä unelmia minulla voisi olla? Mihin pyrkisin vaikuttamaan?

Että saisin vielä kauan seurata lasteni elämää.
Että saisimme miehen kanssa olla yhdessä pitkään.
Että säilyisin melkein terveenä lähelle loppua.
Että jälkipolville jäisi minusta hyvä muisto.
Että olisin avuksi muille pitkään ja haitaksi vähän.
Että muistaisin nauttia viisikymppisenä haaveiltujen unelmien toteutumisesta eläkkeellä.
Että ottaisin rennosti ja iloitsisin vapaudesta.
Että kestäisin tyynesti raskaat elämänmuutokset.

Ensimmäisestä tulee mieleen vitsi, joka on ikäihmisten mustaa huumoria: Entinen pohjalaisemäntä ei joutanut kuolemaan, ennenkuin oli saanut peitellä kaikki lapsensa maan multiin.

Enemmän nuo ovat toiveita, joista kaikkiin ei voi itse lopultakaan vaikuttaa. Niitä olisi paljon lisää: että näkö säilyisi jne. Tyyneyden, odottamisen, yksinolon, hiljaisuuden, kipujen kestämisen, mielenrauhan harjoittelu voisi olla tämän iän keskeinen harjoitus, vaikka kukaan ei tiedä, mitä tarvitaan.

Päijät-Hämeen Ikihyvä-projektin vuoden 2008 tutkimusraportissa puhutaan gerotranssendenssista. Tutkittavista suuri osa iloitsee luonnon vaihteluista, on kiinnostunut henkisistä asioista ja edellisten sukupolvien elämästä ja uskonto on tullut tärkeäksi. Valtaosa ikäihmisistä voi tutkimuksen mukaan hyvin. Ihmissuhteet, rauha ja turvallisuus olivat tärkeitä.http://www.palmenia.helsinki.fi/ikihyva/

Unelmien kuningas on taivasusko. Lopun lähestyminen on silloin jännittävää: onko tunnelin päässä valo, tuleeko joku vastaan?






sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Diapäivä

Tällaiseen revohkaan rupesin kuitenkin. Mies oli sitä mieltä, että ainakin lapsille kummallekin oma diasarja. Minä halusin kolmen kodin sarjat. Lisäksi mökkikuvat ja matkat erikseen, nehän jo melkein olivatkin kunnossa. Laitoin laput kippoihin ja laatikoihin ja lajittelin kaikki sekaisin olevat diat. Tiirasin niitä valoa vasten ja laitoin omiin alustoihinsa. Huomattava osa meni poistokoriin. Epäilen, että se kulkeutuu vielä vinttiin. Kokonaan hävittäminen on kynnyksen takana.
En ole ollenkaan hyvä arkistoija ja lajittelija, tuppaa käsi menemään väärään laariin.  Lähimuisti on lyhyt. Tämä kävi varmaan terapiasta. Nyt on koosteet koossa ja nimilaput päällä. En tiedä onko tällä mitään merkitystä, mutta ihan mukava eläkeläisen päivä tästä tuli.
Välillä kävin kävelemässä pakkasauringossa.



torstai 16. tammikuuta 2014

Vieläkö muistatte diakuvat?

Veli on palannut kotiinsa palvelutaloon tänään. Sairaala suostui pitämään häntä viikon, vaikka halusi päivän, palvelukoti otti hänet takaisin, vaikka ei aikonut (!), veli on paremmassa kunnossa ja pärjäilee toivottavasti jonkin aikaa eteenpäin. Hänen vaate-ja ruokakaappinsa on järjestetty ja varustettu kuntoon, laskut hoidettu.
Minulla on se vika, että otan vastuuasiat niin perusteellisesti, että yöunetkin menevät. Nytkin jo valvotti. Työelämässä otin silti mielelläni lisää vastuita, mutta nyt eläkkeellä en ota vastuulleni mitään muuta kuin mitä elämä järjestää.Sallin tämän itselleni.



Oma puuhastelu on rentouttavaa. Hain vintiltä 70-ja 80-lukujen diakuvat. Sain ystävän avulla ostetuksi Helsingin Emmauksesta diaprojektorin. Olen käynyt nämä kuvakasat läpi niin, että ne ovat nyt oikeinpäin (siis nurinpäin) hahloissaan ja laatikossa lukee mitä siellä enimmäkseen on. Mutta kuinka nämä ovat näin sekaisin? Ai niin, ne murtomiehet heittivät diatkin lattialle.Kokosin ne vain summittain. Vain jotkut  matkakuvat ovat samassa kotelossa ja nimi päällä. On kuvia kolmesta kodista, monilta matkoilta, häistä, hautajaisista, sukulaisista, ystävistä. Olisi liian hankala työ setviä kaikki yhteen kuuluvat samoihin lokeroihin, vaikka tietysti se olisi hyvä. Silmälasimuodin katsaus olisi yksi linja. Vieläköhän naamaani sopisivat isot valkoiset kehykset, jotka minulla oli kahdeksankymmenluvun alussa? Ne olivat ainoat sopivan näköiset nimittäin. Eivät sopisi, ne vaativat sileät posket. Oliko miehellä noin iso partakin jossain vaiheessa! Monet kuvat ovat haalistuneita, mutta asian erottaa. Osa kuvista on tuttuja, kun niistä on teetetty paperikuvia, mutta osa on kuin uutta.
Aikamoinen kasa perhe- ja työelämää tässä on, muistojen ryteikössä, himmenneinä. Joskus pitää järjestää katseluilta.

maanantai 13. tammikuuta 2014

Elämän arvoitus

Maailma kirkastui taas, kun tuli lumipeite ja pakkanen. Takka ja puuhella lämpiävät, savu pursuaa piipusta taivaalle. Tällaiseen talveen olemme oppineet.

-Taas yksi päivä mennyt, taas päivä lähempänä kuolemaa, sanoo mies melkein joka ilta nukkumaan käydessämme. Ei hän ole masentunut, vaan takana on kysymys mitä vielä pitäisi tehdä, miten elää nyt. Vastausta siihen joutuu jokainen hakemaan itse, varsinkin työelämän jälkeen.Joskus vaatii rohkeutta elää omannäköistä elämää. On raskasta, jos siihen ei löydy mahdollisuutta.

-Kiitos tästä päivästä, vastaan miehen puheeseen. Elämä itse on  alkanut tuntua olemisen tarkoitukselta. Elää ja auttaa muita elämään riittää selitykseksi. Mielekkään elämän kokemus sisältää ainakin hyvinvoinnin, itsensä toteuttamisen ja muiden auttamisen elementtejä. Nuoremman polven auttaminen on meistä monelle keskeinen elämänarvo. Mitä se on? Se on heidän auttamistaan elämään. Heikompien auttaminen on sitä, että auttaa heitä elämään. Lintujen ruokinta ylläpitää heidän elämäänsä. Elämälle voi antautua sitenkin, että hyväksyy itse autettavana olemisen.

Minulla on nyt vaihe, että veljen asioiden hoito vaatii jokapäiväistä setvimistä. Tänä aamuna on jo ollut viisi puhelua. Hänet saatiin sairaalaan, mutta siellä ei uskota palvelukodin tietoja, kun osastolla ei ole samoja näkynyt. Mittavirheeksi mainittiin. Olen ollut pyynnöstä linkkinä heidän välillään. Veljen verenpaine  on alkanut mennä usein aamuisin uskomattoman alas, esim. 59/29, on hiessä, tärisee eikä herää kunnolla. Hänet  kotiutettiin yhden yön jälkeen, kuulemma hyvässä kunnossa. Ambulanssi vei samana iltana takaisin ja pyynnöstä tehty virtsakoe osoitti erittäin korkeat tulehduslukemat. Osastolla uskottiin verenpainelukemat vasta, kun etsin käsiini ambulanssin samanlaiset muistiinpanot. Nyt pitäisi saada lääkäri paneutumaan tähän ongelmaan. Veli itse ei puhu mitään, vointi on kuulemma aivan hyvä. Tämäntapainen toiminta tuo minulle jonkinlaista mielekkyyden tai tarpeellisuuden tunnetta. Ehkä toteutan siinä taipumuksiani. Jossain kohdassa raja toisen asioilla kulkemisessa tuntuu kuitenkin nousevan vastaan. Äsken veli  taas soitti, että pitää tuoda sairaalaan voileipiä monen muun tuotavan  lisäksi. Suru hänen  tilanteestaan on kuitenkin aina läsnä.

Elämä tuntuu arvoitukselta, jonka keskellä olemme. Onko Maapallo ainoa elämää sykkivä kohta avaruuden suunnattomassa mysteerissä? Me ihmiset olemme maapallon ainoita elämästä tietoisia olioita.Onko meidän tehtävämme oppia elämään niin, että elämä jatkuu eikä maapallo tuhoudu?


keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Juhlasta arkeen

Joulukauden kruunasi Helsingin matka. Musiikkitalon takaparvelle nousi taas musiikki runsaina aaltoina. Se huuhtoi rikkaana kuulijan korvia ja olemusta. Takareunalta oli mukava katsella ja kuunnella orkesterin takaosan soittajia: lyömäsoitinten ja puhaltimien pauhua ja harppujen kuplintaa. Olihan se historiallinen elokuvamusiikki mahtipontista, mutta silti nautittavaa. Kuvatauluilla virtasi ratsuväkiä ja sotajoukkoja, viirit liehuivat. Peter von Bagh oli menettänyt äänensä, joten hänen osuutensa jäi puuttumaan.
Uusien ja vanhojen ystävien tapaamiset virkistivät, pojan kodissa oli mukavaa majailla. Työaikojen kotiseutu on vielä tuttua. Mieskin  sanoi, että oli metkaa taas kulkea bussilla, paikallisjunalla ja metrolla, kun hän meni pitämään luentoa Espooseen. Hänestäkin alkaa tulla nostalgisia piirteitä esiin.

Arkiaikaan taas. Minähän en ole halunnut eläkkeellä ohjelmoida itseäni. Olen halunnut olla perinjuurin vapaa, paitsi elämän järjestämistä velvollisuuksista kuten veljen asioiden hoidosta. Syksyn aikana tulin kuitenkin tulokseen. että jotenkin pitää itseänsä aktivoida, muutoin menee oleminen liian alavireiseksi ja vetämättömäksi.
Ainakin olen nyt taas ilmoittautunut maalauskurssille ja senioriklubiin. Kirppisvuoro on seuraavaksi lauauantaina. Puhetilaisuuskutsulle kuitenkin sanoin taas ei, vähän huonolla omallatunnolla. Niin pitkälle en itseäni viitsi enää aktivoida. Jotain pitää kyllä  tehdä sille, että L-koko alkaa paikoitellen kiristää!

lauantai 4. tammikuuta 2014

Nauruterapiaa

"Laihialainen ja helsinkiläinen joutuivat nokkakolariin. Kummaltakin meni hampaat sisään. Helsinkiläinen teetti vakuutusrahoilla tekohampaat. Laihialainen myi Tori.fi:ssä hammasharjansa toiselle laihialaiselle."
Tyttärenpoika ja siskonmies kilpailivat ruokapöydässä vitsikilpaa. Poika taisi voittaa, vaikka hyviä kirkkoherravitsitkin olivat. Me muut saimme silmät vesissä vuosia lisää ikää.