perjantai 31. heinäkuuta 2015

Läsnäolon päivä

Iltapäivällä istuin pihassa ja perkasin mustikkaa. Sitä oli löytynyt helpostikin läheisen kallion kupeilta, parhaiten sammalpohjaisilta mättäiltä. Mustikka on hyväksi miehen diabetekselle, siksi sitä koetan kerätä mahdollisimman paljon. Punaisen perkaussiivilän edestakainen liike, roskien nyppiminen, puhdistettu erä sankoon, uusi satsi siivilälle; se on aivan meditatiivista tekemistä. Piha oli lämmin ja tuuleton, oli aivan kesä. Olemme viime viikkoina kulkeneet ja yöpyneet monissa paikoissa, tutuissa kyllä. Torppa oli alkanut tuntua työläältä ja harmaassa kesässä ei ole ollut kesän tunnelmaa. Tänään on kesä ja olen läsnä ja kotona taas!


Ukkonen jyrähti etelässä. Joka suunnalta lähestyivät tummat pilvet, vain pihamme päällä oli sininen paiste. Kun sain marjat rasioihin ja jääkaappiin ja kahvit juoduksi, pimeni päivä ja alkoi sade, ropisi oikein rankasti. Sateen ropina peltikattoon on minusta hienoa. Menin vinttikamariin kuullakseni sitä, otin perheen perinnekaapista käteeni Helvi Kuoppalan Lakeuden tulet.

Kuuntelin sadetta, katselin vihreätä pihapiiriä, katsoin sielun silmillä lapsuuskotini vinttimaisemaa, avasin kirjan, nukahdin.

Onhan tässä toisenlaistakin läsnäoloa. Mies ei pysy pystyssä, kun verenpainelääkkeen muutos vei paineet liian alas. Kaksi päivää hänen on jo pitänyt pysyä makuu- tai istuma-asennossa. Hän on kuitenkin istunut kirjoituskoneen ääressä ja kirjoittanut Ja lähettänyt kolumnin ja mielipidekirjoituksen. Harjoittelen omahoitajana olemista, omakin käsi tukisiteissä kipujen takia. Täältä ei nyt liikuta muualle kuin polkupyörällä tai ambulanssilla, kun minä en aja autoa eikä mies pysty kävelemään taksiin.

*****
Kolme tuntia myöhemmin. Tyyntä myrskyn edellä- hetki on ohi. Ambulanssi lähti tunti sitten pihasta. Miehen kunto romahti hetkessä. Ei se taida lääkkeen muutoksesta johtuakaan.

1 kommentti:

  1. Mukava kuulla sinusta!
    Tuon marjatyön meditatiivisen tunnelman tunnistan muistoista, siitä vain on niin kauan, kun olen kyennyt itse poimimaan metsästä. Tänä vuonna sain taas paikkakunnallamme jo kauan asuneen vietnamilaisperheen poimimia mustikoita, niissä ei ollut roskan roskaa. Mielelläni maksoin neljäkymppiä sangollisesta. Pakastin on jo täpö täynnä mansikoita ja mustikoita, talvi-iloksi.

    Tuo elämäntoveria kohdannut koettelemus ei varmasti ole ollut helppo kestää. Siinä on samoja, mutta myös toisenlaisia tunteita läsnä kuin veljesi tilanteessa aikoinaan. Toivotan parasta toipumista - ja muistan teitä, Annikki.

    VastaaPoista