tiistai 29. syyskuuta 2015

Hetki kerrallaan

-Onko sinun vaikea mennä kotiin, kysyi poika ollessani lähdössä Helsingistä. Ei se ollut vaikeata, merkillistä kyllä. Tulin kotiin niinkuin ennenkin, mielessä herttaiset muistot puolivuotiaasta. Ennen lähtöä alkanut levollinen olo jatkui kotonakin. Sain itse asiassa tarmonpuuskan seuraavana päivänä eli eilen. Menin linja-autolla hautausmaalle, koska kuulin että hautakivi tai muistokivi on laitettu paikalleen. Se on kaunis kivitaiteilija Suvannon luomus. Siinä on avoin kirja, jossa toisella sivulla on hänen nimensä hopealla. Kirjan alla olevassa kivessä on sukunimi. Alimman kiven päällä sivussa on kivinen risti. Olen varma, että mies pitäisi siitä kovasti. Hänhän olisi jo vuosia sitten mennyt tilaamaan tältä taiteilijalta meille muistokiven suunnittelua. Vastasin niinkuin suntio sanoi minulle: -Ruukataan että on ensin vainaja. Hauta liittyy isovanhempieni hautaan, jonka kaunis kivi puhdistettiin hienoksi ja kirjaimet muutettiin myös hopeisiksi. Istutin entiset havukasvit uusille paikoille. Laitoin hopeatekstiin sopivaa hopealankaa ja vihreätä tuijanoksaa talvikoristeeksi sekä kynttilälyhdyn.

Illalla tein jälkipolvia varten kuusikymmensivuisen muistokirjan kuvakirjaohjelmalla ja lähetin sen. Kaksi kertaa olin kyllä jo yrittänyt sitä tehdä, mutta olin jotenkin hukannut tekemäni. Kaikki ei toimi päässäni niinkuin ennen. Työmuisti katkeilee. Eilen se onnistui.

No, tänään väsyttää ja itkettää taas. Menin kuuntelemaan luentoa positiivisuudesta, mutta lähdin pois ennen väliaikaa, jottei tarvitsisi tavata tuttuja. Jooga on nyt hyvä asia. Siellä tuli taas se taivaallinen tuulahdus. Mies lähetti lämmintä kannustusta, niinkuin eläessäänkin. Ehkä hänelle oli hyvä päästä nyt vapaaksi iän vaivoista. Mieli hakee käsitystä, minkä voisi hyväksyä.

Uudet naapurit, nuoripari, tulivat yllättäen ovelle ja toivat kauniin violetin kynttilän ja Anja Porion kirjan "Rakkaus on väkevämpi". Kirjassa on monta hyvää lukua. "Hän on lähellä" kertoo kokemuksista, joissa raja tuonpuoleisuuteen tuntuu olevan raollaan ja lähes ylimaallinen ilo toisen läsnäolosta täyttää mielen. "Minkälaista hänellä on" pohtii samoja kuin minäkin. "Hän on onnellinen tavalla, joka ylittää kaiken maan päällä olevan". Haluan uskoa niin. Yllättävä on luku "Suru on juhla-aikaa". Osanotto ja muistamiset tekevät siitä juhla-ajan monen mielestä ja hautajaisetkin voi kokea lämpimänä jäähyväisjuhlana. Olen kokenut samaa, mutta en ole osannut ajatella tätä juhla-aikana. Tänään tämä naapurien käynti ilahdutti sekä puhelinsoitto, jossa haastattelussa pari vuotta sitten tapaamani toimittaja halusi kertoa minulle hienoja uutisia tekemäni kirjan käytöstä kursseilla. Porion kirjassa sanotaan, että kuusi ensimmäistä viikkoa ovat raskaimmat - ne ovat nyt takana- , mutta kolmen neljän kuukauden kuluttua tulee monelle voimattomuuden ja masennuksen aika. Minusta tuntuu, etten ole yksinäisyyden todellisuutta vielä tajunnutkaan.

Eräs viisi vuotta sitten leskeksi jäänyt tuttava soitti ja kysyi muun muassa, miten perunkirjoitusvalmistelut sujuvat. Hänen pankissaan oli ollut perunkirjoituksen hoitaja, jota hän tapasi useamman kerran. Virkailija oli neuvonut aina jatkoon ja oli sovittu, mitä kumpikin tekee. "Oli aina kuin olisin käynyt terapiassa", tuttava sanoi. Ei minun pankissani mitään apua tarjottu, lueteltiin vain puhelimessa mitä pitää tehdä. Eihän se pesänselvitys oikeastaan niin vaikeata ole, joskin monenlaisten tuntemattomien sääntöjen alaista, jos olisi normaalissa mielentilassa.

torstai 24. syyskuuta 2015

Viesti

Tuli niin synkät päivät, että ei huvittanut mennä mihinkään ihmisten ilmoille. Ajattelin, että pysyn seinien sisällä tästälähin, vaikka sekin on ankeata. Televisiossakaan ei ole muuta kiinnostavaa kuin uutiset, jos niitäkään jaksaa kuunnella. Eilen kokosin valokuvakirjaa muistoksi jälkipolville ja yllättäen kuului samalla radiosta mieheni ääni. Haastattelua vuodelta 2004 käytettiin osana Yleisradio-ohjelmaa. Oli kaunis, hieno ääni. Miten se voi olla poissa?

Tänä aamuna kahvipöydässä istuessani tuulahti mieleeni lempeä kuiskaus: Älä aina sure, elämässä on vielä mukaviakin asioita, etsi niitä. Tuli hyvä, kirkas olo, se oli taas kuin viesti taivaasta. Se toi kyynelet silmiin, mutta ainakin hetkeksi tuli levollinen olo, kuin lupa elää. Nyt istun junassa matkalla Helsinkiin.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Kultapilvet

"Ei sitten surra kauheasti, muistellaan vain hyviä asioita ja ollaan kiitollisia", sanoit joskus, monastikin. Et tiennyt, että ne hyvät muistot juuri kipeätä tekevätkin. Olisi helpompi muistella huonoja puolia, mutta niitäkään ei enää juuri ollut, elämä kun tasasi ja kypsytti meitä molempia. Hyviä muistoja tulee vastaan joka paikassa, viimeksi nähdessäni äsken junan ikkunasta Keuruun kirkontornin. Kävimme siellä lastenlasten kanssa. Kova paikka tuli vastaan Alavuden asemalla, jonne usein menimme lapsia vastaan. Melkein näin myhäilevän hahmosi asemalaiturilla.
Muistot ovat kuin kullanhohtoisia pilviä, jotka menetyksen musta varjo ja kyynelet kohta peittävät. Tajuan, että pitää pystyä ensin hyväksymään pysyvä menetys, ennenkuin niitä kultapilviä voi katsella, tallettaa ja elää kiitollisena uudelleen.

tiistai 15. syyskuuta 2015

Sain puhelun

Kirjoitan näitä kokemuksia teille, siskot, jotka kestätte niitä lukea ja jakaa kanssani.

Eilen tuli varomaton hetki,kun menin katsomaan onko tullut puheluita.-Kas kun Seppo ei ole vielä soittanut,tuli mieleen. Siitä sen päivän kuilu taas aukeni. -Voi kun kuulisin hänen äänensä edes kerran vielä.
Yöllä heräsin selvään uneen. Oli taas unissa monasti ollut paikka, jota ei ole olemassa. On korkeat kaksikerroksiset aitat, joissa on paljon vanhaa tavaraa. On iso kaksifooninkinen pohjalaistalo mäellä. Joukko sukulaisnaisia puhui, että aletaan järjestää tänne omia tiloja, mihin niitä voisi laittaa. Sanoin että aitoissa on paljon kivaa tavaraa, pölyssä kyllä ja talon yläkerrassahan on isoja tyhjiä huoneita, sen kun aletaan puuhata.
Samassa soi puhelin. Sieltä kuului tuttu, rakas, mutta hyvin voipunut ääni: -Voi Hilkka. Nyt alkoi taas kova vuoto.-Lähden heti sinne sairaalaan, minä kiirehdin vastaamaan.
Miksi en kysynyt enemmän, kysynyt mitä nyt ajattelet. Siis kuolemasta. Mutta kuulin äänen! Se oli niin läheinen.

lauantai 12. syyskuuta 2015

Lohdutuksia


Tulin miehen veljen avustuksella saareen kahdeksi vuorokaudeksi ottamaan vastaan nämä ihanat syksyiset aurinkopäivät. Olen taas katsellut sielunmaisemaani auringonlaskussa, yön tähtikirkkaudessa ja aamusumun hälvetessä tyyneltä järvenselältä. Kuusi joutsenta lipuilee saaren ympärillä. Sain perunkirjoituspaperit kokoon, tuli kuin loman hetki. Ei tulo tuntunut niin vaikealta kuin tyttärestä oli tuntunut, kun mies irrottautui täältä jo vuosikaudet. Minä tänne aina kaipasin. Itku tuli vasta pois lähtiessä, kun linja-auto lähti kulkemaan niin tuiki tuttua tietä.

On helpompi olla, kun huhkii tuntuvasti jotain ruumiillista puuhaa. Veneilin rannasta saareen klapikasan, jonka teimme vuosi sitten. "Klapit siirretään aikanaan saareen", kirjoitin 31.8.2014 tähän blogiin. Kerroin miehelle, että nyt ne siirretään, niinkuin kerron kaiken muunkin entiseen tapaan. Työhiet huuhtelin viileään järveen. Kuljin myös tutuilla puolukkakankailla. Vielä ei marja ole täysin kypsää, mutta poimin lapsenlapsille piirakkamarjat.

Entinen työtoveri soitti ja kertoi, että hänelle oli ollut apua eräistä lauseistani silloin, kun hänen miehensä kuoli: "Anna elämän kantaa, ole kuin lastu laineilla." Ihmettelen vähän sanomaani, sen on täytynyt liittyä keskustelun kulkuun. Hän kehoitti minuakin ajattelemaan niitä sanoja. Se ainakin lohdutti, että työkaveri soitti ja muitakin kauniita muistamisia ja puheluja on edelleen tullut.

Kokoan voimia lastenlasten hoitoon viikoksi. Se oli tarkoitus tehdä yhdessä. Yöunet katkeilevat, väsyttää. Mutta sain taas unilahjan. Seppo oli kotona. Kiersin iloisena kädet hänen ympärilleen ja rutistin kovasti. Sanoin:- Nyt pitää halata, kun sinä oletkin elossa. Hän katsoi sivuun. Ymmärsin, että hän tarkoitti ettei ole enää elossa. -Olethan sinä, minä tunnen sinut, väitin. Heräsin tähän vahvaan, elävään kosketukseen.

Illalla: mietin lastua laineilla. Sehän on täyttä antautumista, suostumista, luottamusta.

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Elämän tiellä

Seison oudolla harjanteella.
Näen takana pitkän tien.
Kaukana vuoriset maastot,
nousut ja laskut.
Aivan takana lempeä laakso,
vihreät, kukkivat niityt,
joita kuljimme kaksin.

Edessä sumuinen polku,
piirtyy vuoritien nousu.

Kuin olisi lähellä toinen
tai minussa sisälläni,
mutta kun tuuli nousee
ei ketään näy.

Muistot taittuvat kipuun.

perjantai 4. syyskuuta 2015

Hermolepoa

Olen ollut aivan hermona pari päivää. Luulin, että perunkirjoitusasiat alkavat olla kasassa, mutta kaikenlaista särinää on ilmennyt. Ensin oli miehen syntymäajan kohdalta väärä virkatodistus, sitten se väärä lähetettiin pankista eteenpäin, toisesta pankista soittoja, joissa ei ymmärretty edes, että aluepankkini kuuluu kansalliseen pankkiin.Minä ryntään pankkiini kuin myrskyn merkki, niin että toinen asiointi keskeytetään ja asiani otetaan vastaan: poista nyt se väärä virkatodistus ja lähetä oikea! Taas soitto: ei ole tullut.Vääriä vastauksia on tullut ja perään soittoja, että sinulle on sanottu väärin: ei sitä miehen rinnakkaiskorttia voi poistaa ilman perukirjaa. No sen olin ymmärtänyt itsekin. Kun menin luetteloimaan tallelokeroa, sanottiin ettei sitä voi tehdä ilman pesän osakkaiden valtakirjaa. Näytin pankin omasta luettelosta, mitä ja kuka voi tehdä tässä vaiheessa. Kuitenkin pyydettiin hankkimaan ne. Tyttären pankissa osattiin sanoa, ettei ole vielä pesän osakkaitakaan, kun ei ole ollut perunkirjoitusta. Pankkivirkailijat ovat lujilla näiden perunkirjoitusasioiden kanssa. Ne ovat monimutkaistuneet sitten tätini perunkirjoituksen muutama vuosi sitten.  Miten heitä mahdetaan näihin kouluttaa?

Vielkä enemmän alkoi hermostuttaa tämän perimäni Torpan kohtelu perunkirjoituksessa. Soitin maksulliseen palveluun. Tytönääninen juristi- kai?- osasi antaa vähän  selvyyttä ajatuksiin ja soitti jopa itse jälkeenpäin kirjasta, josta saisin tietoa. Mutta tarvitsisin nyt kunnon lakikeskustelua mieluiten ennen perunkirjoitusta. Luulin, että olen selvillä asioista, mutta enpä olekaan. Ottakaa te selvää asioista silloin, kun olo on muuten tasainen!

Lähdin palvelukyydillä Torpalle rauhoittumaan.Lapset ja suku ovat  jotenkin huolissaan, jos olen yksin täällä. Ei minulla mitään hätää ole. Pyöräilin hautausmaalle yhdeksän kilometrin päähän, vein kynttilän ja kukkia. Mustat pilvet peittivät taivaan, alkoi sataa ja jyrähdellä, vaikka tänään ei pitänyt. Odottelin sateen ohimenon katoksen alla hautausmaalla. Taivaalle nousi mahtava sateenkaari. Pyöräilin sitä kohti neljä kilometriä. Otin sen taivaan lohtuna. Nyt ponnistelun ja suihkun jälkeen on parempi olo. Jospa tulisi untakin. Illalla katsotaan Poirotia niinkuin ennenkin ja varmaan taas nukahdan sohvalle kesken ohjelman.
Tiedän ja tunnen, että monet muistavat. Esirukoukset nostavat. Kiitos niistä.

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Ei enää vielä

Illansuussa aukeni minussa uusi syvyyden ja laajuuden maisema tai  uusi  aukeama tässä elämän kirjassa. Alkoi tuntua todelta, mitä tässä on tapahtunut.
Nyt kuolemasta on kulunut kuukausi. Perunkirjoitusasiat alkavat olla koossa. Suorittajaihminen tarttuu tekemiseen tässäkin tilanteessa ja siitä on aikansa apua. Ja pakkohan ne on hoitaa.

Muistelen kaikkea niiltä viime päiviltä ja kuukausilta. Hän sanoi monasti, että ei sitten surra kauheasti, muistellaan vain hyviä asioita ja ollaan kiitollisia. Ei se taida aivan niin yksinkertaista olla, lisäsi kyllä.
Ei ole aivan yksinkertaista. Tähän asti on tuntunut, kuin hän olisi kanssani kaikessa. Ei ole ollut tyhjä olo. Olen kertonut kaiken niinkuin ennenkin. Välillä olen lukenut ja muistellut lukemiani kuolemanrajakokemuksia. Toivon, että hän saa kokea sitä ihanaa, ajatonta, jumalallista valoa ja rakkautta toisessa ulottuvuudessa, josta niissä kirjoissa kerrotaan ja josta tätini kuoleman jälkeen sain välähdyksiä. Niitä odotan nytkin.

Minun ajassani vielä on vaihtunut sanaan: ei koskaan enää.