tiistai 29. syyskuuta 2015

Hetki kerrallaan

-Onko sinun vaikea mennä kotiin, kysyi poika ollessani lähdössä Helsingistä. Ei se ollut vaikeata, merkillistä kyllä. Tulin kotiin niinkuin ennenkin, mielessä herttaiset muistot puolivuotiaasta. Ennen lähtöä alkanut levollinen olo jatkui kotonakin. Sain itse asiassa tarmonpuuskan seuraavana päivänä eli eilen. Menin linja-autolla hautausmaalle, koska kuulin että hautakivi tai muistokivi on laitettu paikalleen. Se on kaunis kivitaiteilija Suvannon luomus. Siinä on avoin kirja, jossa toisella sivulla on hänen nimensä hopealla. Kirjan alla olevassa kivessä on sukunimi. Alimman kiven päällä sivussa on kivinen risti. Olen varma, että mies pitäisi siitä kovasti. Hänhän olisi jo vuosia sitten mennyt tilaamaan tältä taiteilijalta meille muistokiven suunnittelua. Vastasin niinkuin suntio sanoi minulle: -Ruukataan että on ensin vainaja. Hauta liittyy isovanhempieni hautaan, jonka kaunis kivi puhdistettiin hienoksi ja kirjaimet muutettiin myös hopeisiksi. Istutin entiset havukasvit uusille paikoille. Laitoin hopeatekstiin sopivaa hopealankaa ja vihreätä tuijanoksaa talvikoristeeksi sekä kynttilälyhdyn.

Illalla tein jälkipolvia varten kuusikymmensivuisen muistokirjan kuvakirjaohjelmalla ja lähetin sen. Kaksi kertaa olin kyllä jo yrittänyt sitä tehdä, mutta olin jotenkin hukannut tekemäni. Kaikki ei toimi päässäni niinkuin ennen. Työmuisti katkeilee. Eilen se onnistui.

No, tänään väsyttää ja itkettää taas. Menin kuuntelemaan luentoa positiivisuudesta, mutta lähdin pois ennen väliaikaa, jottei tarvitsisi tavata tuttuja. Jooga on nyt hyvä asia. Siellä tuli taas se taivaallinen tuulahdus. Mies lähetti lämmintä kannustusta, niinkuin eläessäänkin. Ehkä hänelle oli hyvä päästä nyt vapaaksi iän vaivoista. Mieli hakee käsitystä, minkä voisi hyväksyä.

Uudet naapurit, nuoripari, tulivat yllättäen ovelle ja toivat kauniin violetin kynttilän ja Anja Porion kirjan "Rakkaus on väkevämpi". Kirjassa on monta hyvää lukua. "Hän on lähellä" kertoo kokemuksista, joissa raja tuonpuoleisuuteen tuntuu olevan raollaan ja lähes ylimaallinen ilo toisen läsnäolosta täyttää mielen. "Minkälaista hänellä on" pohtii samoja kuin minäkin. "Hän on onnellinen tavalla, joka ylittää kaiken maan päällä olevan". Haluan uskoa niin. Yllättävä on luku "Suru on juhla-aikaa". Osanotto ja muistamiset tekevät siitä juhla-ajan monen mielestä ja hautajaisetkin voi kokea lämpimänä jäähyväisjuhlana. Olen kokenut samaa, mutta en ole osannut ajatella tätä juhla-aikana. Tänään tämä naapurien käynti ilahdutti sekä puhelinsoitto, jossa haastattelussa pari vuotta sitten tapaamani toimittaja halusi kertoa minulle hienoja uutisia tekemäni kirjan käytöstä kursseilla. Porion kirjassa sanotaan, että kuusi ensimmäistä viikkoa ovat raskaimmat - ne ovat nyt takana- , mutta kolmen neljän kuukauden kuluttua tulee monelle voimattomuuden ja masennuksen aika. Minusta tuntuu, etten ole yksinäisyyden todellisuutta vielä tajunnutkaan.

Eräs viisi vuotta sitten leskeksi jäänyt tuttava soitti ja kysyi muun muassa, miten perunkirjoitusvalmistelut sujuvat. Hänen pankissaan oli ollut perunkirjoituksen hoitaja, jota hän tapasi useamman kerran. Virkailija oli neuvonut aina jatkoon ja oli sovittu, mitä kumpikin tekee. "Oli aina kuin olisin käynyt terapiassa", tuttava sanoi. Ei minun pankissani mitään apua tarjottu, lueteltiin vain puhelimessa mitä pitää tehdä. Eihän se pesänselvitys oikeastaan niin vaikeata ole, joskin monenlaisten tuntemattomien sääntöjen alaista, jos olisi normaalissa mielentilassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti