tiistai 27. lokakuuta 2015

Matkalla

Vanha pari kulkee junan käytävää, pitelee tuolien selkänojista kiinni. Minä koetan kirjoittaa miehen puhelimella, jonka otin käyttöön.
Tuntuu, että tähän asti olen hoitanut "meidän asioita". Nyt kun ne vähenevät, aukeaa syvä tila. Paluuta entiseen ei ole. Tieto ja tunto ovat eri tasoilla.
Kaikki itkettää. Miehen siistit nimilaput laukussa, laukkuvyö jota en osaa laittaa. Hän on taas kaikessa mukana. Ei voi kuin elää tätä hetkeä. Vähän pitää koota itseäni, kun menen pojan anoppilaan yöksi varhaista huomista lentoa varten.
Että olen nyt siis omillani 48 vuoden jälkeen. Hitaasti se tieto hiipii koko olemukseen ja unohtuu vähän väliä.

maanantai 26. lokakuuta 2015

Väri on turkoosi?

Loman väri on turkoosi. Niin ajattelin. Pojan perhe on kiltisti kutsunut minut kanssaan Kanarian lomalle. Toivon vain, että ei tarvitsisi sanoa niinkuin tuttavani, joka myös lähti lapsen perheen kanssa lomamatkalle muutama kuukausi miehensä kuoleman jälkeen. Hän sanoi: -En ollut hyvää seuraa. Se oli liian pian. Pakkaustunnelmat eivät ennusta hyvää seuraa. Aina lähdettiin yhdessä. Siinä oli oma erityinen tunnelmansa.

Aina tähän mattoon tulee harmaita raitoja.Tänään veli joutui sairaalaan. Lauantaina jo käytin häntä päivystyksessä. Tulehdusarvot ovat siitä nousseet, on kuumetta ja verenpaine menee liian alas. Tulin äsken sairaalasta ja lupasin mennä illalla uudelleen käymään. Huomenna kuitenkin lähden.
--
Kuunneltiin kauniit hartaat sävelet ja iltahartaus aivan rauhassa. Veljeen on tullut jotain haurasta. Lähtiessä pitää aina siunata.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Kyynelkonsertti

Menin kirkkoon hengellisten toivelaulujen ja kolmen kuoron konserttiin. Istuin parvelle paikkaan, jossa usein istuimme. Siitä on hyvä näkyvyys ja kuuluvuus. Muistelin, milloin viimeksi siinä istuimme. Ei siitä ole pitkä aika. Nytkin olisimme menneet.
Aukeni läsnäolon tuntu pitkästä aikaa. On ollut monenlaisia päiviä: turtana olon päiviä, jolloin on vain istunut vakuutusyhtiön konttorissa ja muuttanut miehen nimissä ollutta kotivakuutusta omiin nimiin tai laittanut vireille S-pankin yhteistilin purkamista ja ajatellut, että mihin haihtuivat ne 48 yhteistä vuotta. On ollut hetkiä, että onko hän täällä ollutkaan, tai että ikäänkuin ohuesti muistaa, että tuossa hän istui ja teki Ilta-Sanomien sanaristikot joka päivä. Joskus taas sanon kuuluvasti, että tule jo kotiin, olet jo ollut liian kauan poissa. Välillä suren menneitä, tukalia ruuhkavuosia. Välillä ihmettelen, miten näinkin hyvin olen nämä kuukaudet selvinnyt.

Siellä parvella hän oli taas vieressäni. Tiesin, milloin olisimme katsahtaneet toisiimme musiikista ilahtuneina. Olisimme kävelleet hiljalleen kotiin. Kyynelet valuivat koko konsertin ajan. Parempi se kuin turtana olo.

Näin alhaalla monta leskeä. Näin  pariskunnan, joiden poika kuoli onnettomuudessa juuri ajokortin saatuaan. Näin naisen, jonka poika teki itsemurhan. Kaikille  hengellinen musiikki sanoittuu omaan elämään liittyväksi, varmaan usein lohduksi. Ehkä minua on  ympäröinyt tässä kaikessa "hyvyyden voiman ihmeellinen suoja".

Tajusin jollain uudella tavalla, millainen kallio hän oli ollut elämässäni. Moni asia on ollut harhaa ja haihatusta. Ihmeellistä, että sain sellaisen lahjan elämääni.
Suurin osa kuulijoista oli pariskuntia. Tajusin ensimmäistä kertaa, että olen nyt todella yksin. Istun tässä yksin. Ystävät ja lapset ja lastenlapset ovat eri asia.

"Elämän näen pientareelle piirtyvän;
Herra antoi, Herra otti, kiitos Herran!
Lopulla matkaa ikäväni ymmärrän:
ihmisen on määrä kotiin päästä kerran."

torstai 22. lokakuuta 2015

Ihanaa apua

Tänään oli se päivä, kun miehen auto lähti pihasta myytäväksi. Sateinen, harmaa syyspäivä, mutta sitä valaisi lankomiehen ja hänen poikansa suurenmoinen apu. Suvun vanhin on ottanut minut huolenpitoreviiriinsä. Pyöräasianikin ratkesi toistaiseksi. Veljen polkupyörä, käyttämättömäksi jäänyt Ainotar, haettiin toisesta kylästä minun käyttööni. Ehkä se Ainokin vielä jostain palautuu. On ihmeellistä saada näin konkreettista apua asioissa, joita ei itse pysty hoitamaan. Seuratkoon auttajia kiitoksen siunaus.

Autokatos on tyhjä. Otin kuvia auton viimeisestä lähdöstä sateisesta pihastamme. Itkujen jälkeen tuli tilaa muistella, kuinka paljon mukavia matkoja siinäkin autossa tehtiin. Leppoisia, pysähteleviä, kahvitaukoja nauttien. Viimeisellä pitemmällä matkalla kuljeteltiin lapsenlapsia huvipuistoon ja pysähdeltiin muutenkin matkan varrella. Matkoilla juteltiin tai kuunneltiin radiota. Jos ei ollut sopivaa radio-ohjelmaa, hän usein sanoi: -Kerro jotakin. Sanoi mielellään kuuntelevansa selostuksiani. Ainakin toisella korvalla.

Eihän ihminen ole tavaroissaan, mutta  ne kantavat muistoa. Niitä voi koskettaa.  Niitä voi rutistaa.

"Muistellaan hyviä asioita". Pari päivää sitten pystyin itkemättä muistelemaan hienoa aikaa Kuopiossa syyskuussa 2011. Otin miehestä kuvan Snellmannin patsaan edessä. Käveleskelimme puistossa, kun olimme valmistelemassa väitöstilaisuusjuhlallisuuksia. Hänen ilmeensä kuvassa on todella onnellinen, tyytyväinen, silmät tuikkivat iloisen lämpimästi, hän on elämää täynnä. Sain jakaa sen huippuajan hänen kanssaan. Kiitos siitä!

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Ymmärsinkö kuitenkaan

Olen kirjoittanut tähän blogiin kolme kertaa, että mies sanoo usein illalla: Taas yksi päivä lähempänä kuolemaa. Ensimmäinen kerta oli tammikuussa 2014. Kirjoitin että se tarkoittaa sitä, kuinka osaisi elää hyvin loppuelämän päivät. Vastasin yleensä, että kiitos tästä päivästä. En kysynyt koskaan, miksi sanot noin. En kysynyt, uskotko päiviä olevan vain vähän jäljellä. Miksi en kysynyt? Monasti nukuin, kun hänellä oli yöllä sydämen ahdistusta. Ei hän herättänyt, vaikka olin kehoittanut. Jos heräsin ja sanoin soittavani ambulanssin, hän kielsi kiivaasti. Eihän se sydän ollutkaan, joka petti, vaan jokin ruumiinavauksessakin löytymättä jäänyt kohta suolistossa.

Jätinkö hänet yksin kuoleman ahdistuksen kanssa? Hän oli erittäin huolestunut terveydestään. Hän luki valtavasti terveellisestä ravinnosta ja pidimme diabeteksenkin hyvällä tasolla ilman lääkkeitä, vähähiilihydraattisella ruualla ja marjoilla. Vitsailin, että hän on google-yliopistosta valmistunut ravitsemustieteilijä. Näin kyllä, että hän oli kesän aikana väsynyt, usein kalpea ja hiljaisempi. Lääkäriin hän ei mielellään mennyt, uskoi että vaivaa turhaan. Minun patistuksestani hän meni silloin kun meni ja mielestään melkein turhaan aina,kun ei löytynyt mitään uhkaavaa. Väsymyksen syytäkään ei heinäkuun käynneillä löytynyt.

Tänä iltana minua alkoi ahdistaa ajatus, että kantoiko hän pelkoa ja aavistustaan sittenkin liian yksin. Hän sanoi monasti aivan viime aikoinakin, että meillä ei varmaan ole enää mitään puhumatonta asiaa. Ja että ei sitten surra kauheasti, vaan ollaan kiitollisia, kun elämä on ollut meille uskomattoman hyvä. Olin samaa mieltä, paitsi en suremisesta. Olen kirjoittanut nämä asiat ennenkin, mutta ne valtaavat taas mielen. Mitä hän olisi sanonut, jos olisin osannut kysyä tarkemmin? Ei hän koskaan minulle sanonut suoraan, että uskoo pian kuolevansa, niinkuin useat muut ovat ymmärtäneet hänen sanoneen. Jäikö näin iso asia puhumatta? Enkö uskaltanut kysyä? Mitä hän olisi vastannut? Kun saisi edes yhden hetken siellä Torpan iltavuoteella takaisin! Olen tavannut useita, jotka saattoivat sairastavaa miestään tai vaimoaan vuoden ja parikin ja saivat hyvästellä. Se oli raskasta aikaa, mutta yhteinen ja jaettu elämän päätös. Hän ei halunnut "varjelusta pahasta äkkikuolemasta", vaan pitkästä kitumisesta toisten hoidettavana.Hän lähetti viimeisen kolumninsa puolitoista tuntia ennen ambulanssin kutsumista, pääsi siis lähtemään aivan "saappaat jalassa". Ehkä se oli hänelle hyvä elämän päätös. Yritän lohduttaa itseäni sillä.

lauantai 17. lokakuuta 2015

Rakkauden riski

Juuri äsken katsoin televisiosta norjalaista ohjelmaa "Rakkauden sanoma". Siinä eron kokenut nuori nainen haastatteli sairaalapappia. Pappi sanoi, että kuolema tai menetys ei ole ongelma, joka pitää ratkaista ja hallita, vaan olosuhde, taakka, jonka voi jättää Jumalan käsiin. Rakkaus ja sitoutuminen liittyvät aina surun ja menettämisen mahdollisuuteen. Tämä jätetty nuori nainen ei uskaltanut enää sitoutua, heittäytyä vaaraan. Papin mielestä hän halusi hallita myös rakkautta. Tässä on ajattelemista. Minulla kesti todellinen sisäinen sitoutuminen vuosikausia. Pelkäsin menettämistä enkä ollut tottunut läheisyyteen.Mies oli tässä kypsempi, kuin lämmin kallio.

Se hyvä puoli pyörän menettämisestä oli, että kävelyurakkani antoi ensimmäisen kunnon unen. Nukuin ensin sohvalla Poirotin lähes loppuun ja sitten siitä aamukuuteen. Aamuvarhaisella aloin järjestää miehen työhuonetta. Juuri mitään en laittanut pois, mutta järjestelin ja yhdistelin. Katselin mappejakin. Siellä on tallessa kymmenien vuosien tekstejä, vanhoja kalvoluentoja, kellastuneita konekirjoitusarkkeja, moneen työpaikkaan ja hankkeeseen liittyviä tekstejä ja materiaaleja. Kysyin joskus, mitä niille tehdän, jos joudun niitä käsittelemään. Hän ei vastannut mitään.

Välillä tuntui että tunkeudun toisen yksityisalueelle, vaikka ei vastaan tullut mitään minulle uutta. Tuntui oudolta. Hän oli läsnä kaikissa papereissaan ja laitteissaan. Ei löytynyt mitään henkilökohtaista kirjoitusta, kaikki ovat asiatekstejä. Taas tuli virsi-ilta. Siionin virret ovat rukousta.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Tämä tästä puuttuikin

Eilen minulta varastettiin polkupyörä, ainoa kulkuvälineeni. Torpalla on kyllä toinen pyörä. Se vietiin uimahallin pihasta illalla, kun olin uimassa. Hyvä Aino-merkkinen huollettu mummopyörä, johon olin laitattanut nastat eturenkaaseen talvea varten. En tiedä, miksi en pannut sitä lukkoon, en aina muulloinkaan. Ajattelin, ettei sellaista mummopyörää kukaan vie, mutta nyt olen kuullut, että ne ovatkin suosiossa. Tein netissä rikosilmoituksen. Olen kävellyt kilometrikaupalla katsellen, löytyisikö se jostain ojasta. Olen puhunut parille nuorisoryhmälle, jos olisivat kuulleet. Pari tyttöä sanoi tuntevansa sellaisia, jotka varastavat pyöriä ja lupasivat kuulostella. Kuulin, että täällä kiertelee pakettiautoja, jotka nappaavat kyytiin lukittujakin pyöriä ja vievät rajojen taakse. Koulukaveriltani oli hiljattain kadonnut ison kaupan pihasta lukittu pyörä keskellä päivää,kaupassakäynnin aikana.
Mieheni oli ostanut Ainon minulle ja itselleen Oivan ehkä jo yhdeksänkymmenluvun puolella Espoossa. Silloin ajattelin, että vähän mummomaisen osti, mutta nyt se oli mieleinen jo pitkät ajat, runkokin tarpeeksi matala.Pitää nyt katsella uusi. Hyväkuntoinen käytettykin kelpaisi, ehkä löytyy kirppiksiltä.Että hyvästit sillekin muistolle.

torstai 15. lokakuuta 2015

Etappeja

Perunkirjoitus oli viime maanantaina. Aivan asiallinen tilaisuus. Arvasin, että oloni helpottaa tämän etapin jälkeen. Tilaisuuden valmistelu oli minulle kuin tenttiin valmistautumisen stressi. Olen nukkunut paremmin, en aivan ilman troppia, mutta pitempään. Päivällä on kuin rentoutunut väsy. Joskus on tullut mieleen vauva-aikojen valvomiset. Silloinhan hormonit auttavat äitiä. Joskus ihmettelen, miten huonoilla unilla olen jaksanut aika paljon, verrattuna siihen miten vähästä väsyin viime vuosina. Onkohan olemassa elämän loppupäänkin "hormonimyrskyä", joka auttaa jaksamaan loppuselvittelyissä?

Monet säilyttävät edesmenneen vaatteet koskemattomina vuosikaudet. Minulle tuli olo, että ne voidaan viedä pois. Tuttavapiirissä eikä kirppiksemme asiakkaissa ole ketään sen kokoisia. Tänään miehen vaatteet ja kengät haki vaivattomasti eräs realisointikauppias, jonka löysin netistä. Tavaraa oli paljon, kaikki isojen miesten erikoisliikkeistä ostettuja. Jätin muutaman minulle mieluisimman vaatekappaleen muistoksi.Joogavaatteena minulla on hänen tummansininen villapaitansa. Se on ohutta villaa ja ihanan lämmin. Se toimii, vaikka yltääkin melkein polviin.

En tiedä mitä jälkivaikutuksia näillä poistamisilla tulee olemaan. Auto haetaan viikon päästä. Kun auto, miehelle rakas ja tärkeä tavara, on katoksessa, tuntuu että hän on jotenkin vielä kotona. Mitä tapahtuu sitten, kun kaikki jälkiselvitysasiat on hoidettu? Minua on kantanut asioiden hoitaminen: Soita sinne, odota se paperi, odota lasku, käy hoitamassa tämä.

Hautajaisissa eräs nainen sanoi, että kaunis sää auttaa surun aikoina. Viime päivinä olen nauttinut syyskirkkaista päivistä. Olen kulkenut metsissä, mikä on minulle terapiaa. Eilen löysin yllättäen hyvän puolukkapaikan. Marjat olivat jo pakkasen puremina ohutkuorisia, kuin pehmeän makuisia karpaloita, mutta poimin niitä muutaman litran.

Olen jotenkin tullut toimeen yksinkin. Olin tottunut kulkemaan itsekseni marjassa, pyöräilemässä, uimahallissa, muissa harrastuksissa. Ehkä vaikeampaa yksinolo on sellaiselle, joka on mennyt joka paikkaan vain puolison kanssa. Usein tulee mieleen miehen lauseita toisen kuolemasta ja sen jälkeisestä ajasta, että muistellaan sitten kiitollisina hyviä asioita. Hän ikäänkuin valmisti minua tähän. Minä ajattelin loppuun asti, että meillä olisi vielä ainakin kymmenen yhteistä vuotta. Välillä olen ollut vihainen, kun näen meitä vanhempia ihmisiä. Yksi ainoa hyvä puoli tässä on. Hän kammosi avuttomaksi ja toisten käänneltäväksi joutumista. Sitä kesti nyt vain kaksi päivää, täyttä tuskaa kyllä.

Eilen ajattelin marjakalliolla: Pitääkö minun päästää hänestä irti ja sanoa, että saat lähteä sinne, missä jo olet. Niinhän sanotaan, että pitää päästää irti, että pääsee eteenpäin. Mihin eteenpäin? En ole sanonut sitä vielä.


perjantai 9. lokakuuta 2015

Sydänkipua

Sydämessä on alkanut tuntua kipua ja rintaa puristaa. Kai se on väsymyksen ja sydänsurun tuotetta. Kuoleman suru on kyllä paljon raskaampi sana kuin sydänsuru. Hoidoksi siihen luin itselleni Anna-Mari Kaskisen runoa kirjasta "Ota hänet vastaan". En ole pitkään aikaan nähnyt miehestäni unta enkä tuntenut läsnäoloa, hän on ollut poissa. Vain vaatteet, kengät, kirjat, kansiot ja tietokoneet ovat paikoillaan. Hän voisi mielestäni sanoa minulle samaa kuin tämä ihana runoilija. Kirjoitan sitä mukaa kuin pystyn näkemään.

Silloin kun en ole enää täällä,
Kun soittaa ylitseni tuuli hiljainen,
On taivaan Isän käsi pääsi päällä.
Jää sydämeesi lämpö rakkauden.

Silloin kun en ole enää täällä,
Vaan lähden sinne, mistä saavuinkin,
et yksin kulje pimeällä säällä,
On vierelläsi siipi enkelin.

Silloin kun jo olen täältä poissa,
Jää siunauksen sana elämään.
Niin paljon rakkautta vuosissamme noissa.
Se kaikki, kaikki talteen kerätään.

torstai 8. lokakuuta 2015

Pää sumussa

Kaikenlaista sekoilua sattuu ja ainakin tuntuu takkuiselta, kun kuukausien väsymys päässä asioi. Ei melatoniini paljon auta. Päiväkausia on mennyt pikkuasioiden säätämiseen. Ensin torpan murtohälytin alkoi piipata. Vaihdoin patterit, mutta en saanut laitetta toimimaan. Se moitti vain tiedonsiirto-ongelmaa. Kävi ilmi, että laitteen asentanut firma oli kokonaan lopettanut, eivät olleet edes vaivautuneet ilmoittamaan siitä. Löytyi uusi firma ja asentajakin tuli lopulta paikalle. Jaha, laitteen puhelinliittymä oli katkaistu samalla kun miehen kännykkäliittymäkin. Se ei siis olisi lähettänyt viestiä pariin kuukauteen, jos olisi murtauduttu sisään. Ei tullut testatuksi viime aikoina. Piti siis mennä avaamaan uusi liittymä ja asentajan tulla uudelleen.
Sitten ajattelin vaihtaa puhelimekseni miehen älypuhelimen ja juuri nyt siksi, että ensi viikonloppuna lapset neuvoisivat minua sen käytössä. Peruspuhelimellani Dorolla viestin kirjoitus on todella takkuista ja kuvamuisti pieni, mutta mikä tärkeintä, se kuuluu syrjäkylällä. Hankin adapterin, jolla SIM-korttia voi vaihtaa paikan mukaan. No enpä osannut edes lisätä miehen puhelimeen nimiä. Ja kas, nimilistasta puuttui monia nimiä, kaikki N-O-P-ja R-alkuiset. Liikkeessä todettiin sitten, että kolmasosa nimistä jäi uudessa yrityksessäkin siirtymättä uuteen korttiin. Perunkirjoittajan numerokin oli hävinnyt ja oli asiaa. Nyt on sitten taas käytössä vanha puhelin, mutta se alkoi pätkiä keskustassa. Ei olisi juuri nyt pitänyt alkaa puhelimen vaihtoon. Perunkirjoitus on ensi maanantaina. Eilen soitettiin, että puuttui vielä jotain ja piti kiireellä etsiä kadonneita numeroita ja tilata puuttuvia tietoja. Olivat vasta nyt alkaneet tutkia papereita.

Oli vähän heikko päivä. Käsistäni katosi merkillisesti pankissa maksamani laskun kuitti. Unohdin ostokseni kirppikselle työvuoron jälkeen. Unohdan usein, mitä aioin tehdä. Salasanat menevät usein väärin. En jaksanut lähteä uimahalliin. Onneksi yksi ystävä soitti ja joutui kuulemaan hermostunutta valitusta. Valittaminen kyllä auttaa. Illalla piti vielä kuunnella körttivirsiä ja sain pikku hiljaa itseni rauhoittumaan. Nyt pitäisi asioiden olla tällä tietoa kunnossa. Liikkeissä on oltu auttavaisia. Miehen autovakuutuksen maksustakin sain IFiltä ystävällisen kohtelun, eräpäivän siirron, kun auto menee piakkoin myyntiin. On ollut aivan kuin kiirettä ja paljon muistettavaa. On pitänyt ottaa oikein kalenterikin esille. Ei kai tällaista selostusta kukaan jaksa lukea, mutta kuittaanpa taas muutaman huonomman surupäivän. Kunpa saisi taas nukutuksi yhden paremman yön.

Monet ovat kysyneet veljestäni. Onneksi hänen asiansa ovat aika vakaat eivätkä ole nyt vaatineet minulta suurta huomiota. Hän soittaa päivittäin ja kysyy, miten nyt menee. Käyn hänelle kaupassa kerran pari viikossa. Maksan laskut, joita ei saanut suoramaksuksi. Hän ei lähde asunnostaan juuri minnekään, ei enää kauppaankaan tai kotimökkiin käymään. Hän on jotenkin jumiutunut tai ei jaksa. Kunto heikkenee, kun ei voi liikkua. Puhe on usein epäselvää, mutta ajoittain selvääkin. Omat rutiinit ja tutut vierailijat tuntuvat riittävän ohjelmaksi. Oli hienoa, kun paikallislehti julkaisi hiljattain kuvan kanssa jutun hänen entisestä toiminnastaan kotikylän urheilun ja yhteisöllisyyden hyväksi.

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Virsi-ilta

Ilta pimenee Torpan ympärillä. Miehen laittamat aurinkovalot syttyvät monella suunnalla. Taivas syttyy kirkkaisiin tähtiin, Linnunrata kulkee talon yli.
Minulla on yksinäinen virsi-ilta. En ole ollut näinä aikoina kovin hengellisellä mielellä enkä ole ajatellut asioita niillä termeillä, mutta nyt tuli ikävä Siionin virsiä. Kaapista tuli käteeni avaamaton CD "Armollinen ainian", jossa Juha Uusitalo laulaa Wilhelmi ja Väinö Malmivaaran rukousvirsiä. Urut ja sello soittavat sovituksia kauniisti. Körttivirren ainutlaatuinen poljento on merkillisen lohduttava, ainakin sellaiselle jolle se on lapsuudesta tuttu. Säkeet jäävät soimaan päähän. Hän sen levyn oli varmaan ostanut jostain tilaisuudesta.
Olen ollut kovin touhukas toista viikkoa, saanut miehen muistonkin kauniiseen pakettiin kuvakirjana ja haudan hyvään kuntoon.
Tänään hän tuli viereeni. Tytär ajoi tuttua tietä keskustasta Torppaa kohti. Sanoin Karhunkylän kohdalla: -Ajoimme tätä tietä varmaan tuhat kertaa ja Longinoikoosella katselimme aina pilvitaidetta. Samassa tunsin sekunnin tai parin ajan, että hän oli vieressäni kookkaana, lämpimänä aivan lähituntumassa, tuoksukin tuntui. Ei ole muisto paketissa, vaan aivan läsnä, itkusilmissä tyhjässä tuvassa, puristuksena rinnassa, tulossa pihalta sisään.
"Jo laskea sain
Mä sauvani kyynelten tiellä.
Oi armosta vain
Soi Isäni itkuja siellä.
Hän minutkin näin
Vei vaivasta Kristuksen luokse.
Siis Herrahan päin
Vain ystävä, aina sä juokse.

Nyt ylistäkäät,
Te kulkijat vaivojen tiellä,
Ja nostakaa päät,
Te kyynelin kylväjät siellä,
Kun syntinen vaan
Saa nukkua haavoihin Herran
Ja helmasta maan
Taas herätä taivaassa kerran!
(Virsikirjan virressä 244 ensimmäinen säkeistö alkaa "Te murheelliset, kun kuljette kyynelten teitä".)

lauantai 3. lokakuuta 2015

Kyllä se sinusta näkyy

Tuttava katsoi minua tarkkaan ja sanoi: -Kyllä se sinustakin näkyy. Puhelimme pitkään tienristeyksessä. Olin juuri sanonut, että en ole laihtunut niinkuin monet tässä tilanteessa, vaikka ruoka ei kiinnostakaan. Hän ei voinut nähdä myssyni alta, kuinka harmaat ovat hiuksissa lisääntyneet.
Hän kertoi oman tarinansa. Hän oli jäänyt kolmikymppisenä äkillisesti leskeksi kahden pienen lapsen kanssa. Hän koki että oli selvinnyt Jumalan avulla, jonka kanssa kuitenkin joutui käymään syvällisen Jaakobinpainin. Lasten takia piti jaksaa vaikka ei olisikaan jaksanut.
Olen kuullut monia, monia leskeksi jäämisen kertomuksia, miehiltä ja naisilta. Tuntuu, että lesket ovat rohkeimpia lähestymään surevaa, vaikka olisivat vähän vieraampiakin. He uskaltavat kysyä ja myös kertoa omat kokemuksensa ja kuinka ovat selvinneet.Hyvän olon hetket ja edesmenneen läsnäolon tuntu ovat tavallisia kokemuksia. Monet puhuvat kotona ääneen, tervehtivät tyhjään kotiin tullessa.Yksi sanoi pyytävänsä mieheltä apua,kuin häneltä on jotain hukassa ja pian asiat löytyvät. Minulle on aivan avautunut leskien maailma. Heitä on tuttavapiirissäni yllättävän paljon, kirppisporukassakin liki puolet. Vertaisryhmä tuo tukea,tietoa ja ystävyyden tuntua. Kuulun siis siihen ryhmään, vaikka en osaa ajatella, että en olisi naimisissa.
Luulin, että kirjoitan vain "siskoille", mutta sain muutama päivää sitten itku kurkussa puhutun puhelun, jossa sain kuulla useaamman "veljenkin" näitä kirjoituksiani seuraavan. Olen jotenkin yllättynyt monista ystävyyden ilmauksista, minä kun en ole niin pidetty ihminen kuin mieheni oli.

Olen taas ollut muutaman päivän toimintaterapiassa Torpalla. Olen nostanut vähät perunat ja porkkanat, koonnut papan lapsenlapsille kylvämien herneiden palot,kärrännyt pilalliset omenat metsään, katkonut vadelman marjoneet varret, leikannut tatarien varsia. Miehen vaalimista omenapuista ei tullut tänä vuonna lainkaan syötävää satoa. Yhdestä vakipaikasta sain nopsasti kaksi sangollista puolukkaa, mutta muualta en löytänyt mitään. Ei se vielä riitä koko vuoden puolukkapiirakoihin, joita lapsenlapset kysyvät. Ponnistelu ja raikas syrjäkylän ilma virkistävät ja antavat voimaa. Tyttären perheen tulo siirtyi myrskyn takia tähän päivään.

Kuuntelin myrskyä, hain miehen tekemiä klapeja takkaan, kiitin niistä. Myrsky kaatoi metsästämme tien reunasta valtavan männyn maantien poikki. Se on nostettu tien sivuun. Kuka sen nyt paloittelee ja korjaa talteen?