Pian vaihtuu tämä vaikea vuosi uuteen, mutta tuskinpa mitään uutta, ainakaan hyvää, on odotettavissa. Vuosi sitten olimme Torpalla, saunoimme pihasaunassa, katselimme Senaatintorin vuodenvaihdetta, Seppo ampui kymmenkunta rakettia syrjäkylän hiljaiselle taivaalle, toivotettiin toisillemme hyvää alkanutta vuotta. Ei tullut mieleeni mitään aavistusta, että se olisi viimeinen yhteinen vuodenvaihde, vaikka seuraavan päivän blogissa toivoinkin voimia ja viisautta surun ja kivun päiviin. Ylihuomenna Sepon kuolemasta tulee viisi kuukautta.
Olen makaillut koko päivän, kun niska tuskitteli viime yön. Se ärtyy pään painosta. Olin eilen liikkeellä sisareni kanssa ja kipu yltyi. Haudalla palavat nyt kuitenkin kynttilät ja Torppakotikin käytiin tarkastamassa. Jos niska olisi kunnossa, olisin jäänyt sinne lämmittämään tupaa.
Olen katsellut koivunlatvojen pitsin liikehdintää tuulessa harmaata taivasta vasten ja seurannut maiseman tummumista iltaan. Olen sytytellyt kynttilöitä ulos ja muistopöydälle. On oikeastaan hyvä olla aivan levossa. Työaikana flunssapäivät olivat lepoa, latautumista ja ajatusten järjestämistä, aikaa itselle. Puun latvoista silloinkin sain voimaa. En voinut asua talossa, josta ei nähnyt puita.
Se on nyt näin, sanoisi Iida-täti, kaivattu hänkin. Kirjoitin tasan neljä vuotta sitten tähän blogiin itkeneeni liikutuksesta elokuvaa katsoessani. Totesin, etten ole muutoin pitkään aikaan itkenytkään. Toivoin ettei tilanteeni siinä muuttuisi ja että paljon itkeneiden kyynelet kuivattaisiin alkavana vuonna.
Itkujen ajan saamme jokainen joskus kokea, mutta siitä voi kirkastua myös uudenlainen ilo. Suru, ankara ilo, kuten Liisa Suurla (Mäntymies) otsikoi surukirjansa. Tätä kirjoittaessani sain voimakkaan välähdyksen, iloviestin, että näin on hyvä, että Sepon on nyt hyvä, että elämä jatkuu, että kuolemakin voi olla armoa. Oli kuin olisi verho hetkeksi heilahtanut auki ja minulle tuli hyvä olo.
Olkoon tuleva vuosi meille ja teille kaikille armollinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti