Joskus ihmisestä sanotaan, että hän on yksin, omissa oloissaan viihtyvä. Voiko yksin viihtymistä oppia, jos se on tarpeen? Siis niin, että yksinäinen päivä ja ilta ovat aivan leppoisaa, hyvällä mielellä eleltyä täyttä elämää ja yksin nukkumaan meno vain raukea huokaus lepoon pääsystä? Olen juuri koettanut tätä opetella. Pitää tehdä sellaista, mistä itselle tulee hyvä olo. Kudoin aivan itselleni sukat. Liikunnan endorfiinit, itselle annetun arvostaminen (vaikka aina on ajatellut, että muille tehdään hyvä ja kaunis), kirjojen maailma, luonto ja kauneus, itsensä rauhoittaminen: Ei mitään hätää, ei minnekään kiirettä, saat olla juuri näin. Ihmettelen, miksi en soita kenellekään paitsi lähipiirille, en kutsu ketään käymään, liityn hitaasti uusiin ihmisiin. En pakota itseäni, jospa haluankin olla Torpan erakko! Ilahdun kyllä yllätysvierailuista, saisi tullakin kutsumatta tai itsensä kutsuen. Niin minäkin täällä naapurustossa teen, menen kutsumatta kuin maalla ennenvanhaan, kun alkaa tuntua puhekaverin tarvetta. Joskus menee päiväkausia puhumatta. Puhun kyllä vähän itsekseni, tarkistan, toimiiko ääni. Ennen puhuin miehelle, mutta hänen henkensä haihtui täältä kesän aikana. Siitähän se yksinolo oikein alkoikin. Olisi erilaista, jos olisi nuorempi ja olisi lapsia. Ei olisi mökkihöperyyden vaaraa. Olisi aina joku muukin tulossa ja menossa ja hengittämässä yöllä.Yksinäisyydessä painaisi myös kasvatusvastuu, kumppanin tarve, arkihuolet, koko loppuelämä. Ehkä silloin kaipaisi joskus yksinäistä päivää tai iltaa, jolloin ei tarvitsisi puhua kenellekään.
Tunnen monia yksinasuvia, joilla on paljon harrastuksia ja osallistumisia, ystäviä, täyttä elämää. Osallistuin minäkin viime talvena aika hyvin. Nyt tunnun vetäytyvän omaan kolooni. Voiko yksinoloon oppia liiaksikin, erakoitua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti